Hän nousi ja oli suuressa metsässä tuulien luolan luona. Ja tuulien äiti istui hänen rinnallaan, hän näytti suuttuneelta ja nosti käsivartensa ilmaan.
— Heti ensi iltana! sanoi hän. — Sen minä kyllä arvasin. Niin, jos sinä olisit minun poikani, niin sinä nyt pääsisit pussiin.
— Sinne hän joutuukin! sanoi Kuolema. Se oli voimakas vanha mies, kädessä viikate, hartioilla suuret mustat siivet. — Ruumisarkkuun hänet pannaan, mutta ei nyt. Minä vain merkitsen hänet, antaa hänen vielä hetken kulkea pitkin maailmaa, sovittaa syntiään, tulla hyväksi ja paremmaksi — kerran minä tulen! Kun hän silloin vähimmin odottaa, pistän hänet mustaan ruumisarkkuun, nostan sen pääni päälle ja lennän ylös tähteä kohden. Sielläkin kukkii paratiisin puutarha ja jos hän on hyvä ja hurskas, niin saa hän astua sinne sisään, mutta jos hänen ajatuksensa on paha ja sydän vielä täynnä syntiä, niin vaipuu hän kirstuineen vieläkin syvemmälle kuin paratiisi vaipui, ja vain joka tuhannes vuosi noudan minä hänet jälleen, jotta hän joko vaipuisi syvemmälle tai jäisi tähdelle, tuikkivalle tähdelle tuolla ylhäällä.
Lentävä matka-arkku.
Oli kerran kauppias, hän oli niin rikas, että hän saattoi laskea koko kadun, ja melkeinpä pienen kadun lisäksi, hopearahoilla. Mutta sitä ei hän tehnyt, hän tiesi käyttää rahansa toisin. Jos hän antoi pois killingin, sai hän taalarin takaisin, sellainen kauppias hän oli — ja sitten hän kuoli.
Poika sai nyt kaikki nämä rahat, ja hän eli iloisesti, meni joka yö naamiohuveihin, teki paperileijoja riikintaalarin seteleistä ja heitti järvellä voileipiä kultarahoilla kivien asemasta. Niin saattavat rahat piankin mennä, ja sen ne tekivätkin. Vihdoin ei hänellä enään ollut kuin neljä killinkiä eikä muita vaatteita kuin pari tohveleja ja yönuttu. Nyt eivät hänen ystävänsä enään välittäneet hänestä, koskapa he eivät enään saattaneet kävellä kadulla yhdessä, mutta yksi heistä, joka oli hyvä, lähetti hänelle vanhan matka-arkun ja sanoi: — Pane kokoon tavarasi! Niin, olihan se hyvin hyvä, mutta hänellä ei ollut mitään kokoon pantavaa. Niin asettui hän itse matka-arkkuun.
Se oli hullunkurinen matka-arkku. Niin pian kuin painoi lukkoa, osasi matka-arkku lentää. Sen se teki. Heti paikalla lensi se, vieden hänet ylös savupiipun läpi, korkealle pilvien yli, kauemma ja kauemma pois. Pohja ritisi ja hän pelkäsi, että se menisi kappaleiksi, sillä silloinpa hän olisi tehnyt aika kuperkeikan. Herra varjele! ja niin hän tuli turkkilaisten maahan. Matka-arkun piiloitti hän metsään kuivien lehtien alle ja meni sitten kaupunkiin. Sen hän hyvin saattoi tehdä, sillä turkkilaisten luonahan kaikki kävivät niinkuin hän, yönutussa ja tohveleissa. Sitten hän tapasi erään imettäjän, joka kantoi pientä lasta.
— Kuuleppas, sinä turkkilaisimettäjä, sanoi hän, — mikä suuri linna se on tässä ihan likellä kaupunkia, missä ikkunat ovat niin korkealla?
— Siellä asuu kuninkaan tytär, sanoi imettäjä, — hänelle on ennustettu, että hän erään rakastetun tähden tulee hyvin onnettomaksi ja sentähden ei ketään päästetä hänen luokseen elleivät kuningas ja kuningatar ole mukana.
— Kiitos! sanoi kauppiaanpoika ja sitten hän meni metsään, istuutui matka-arkkuunsa, lensi ylös katolle ja ryömi ikkunasta sisään prinsessan luo.