Hän oli pitkänään sohvalla ja nukkui, hän oli niin kaunis, että kauppiaanpojan täytyi suudella häntä. Hän heräsi ja pelästyi kovasti, mutta kauppiaanpoika sanoi, että hän on turkinjumala, joka on tullut ilmojen halki hänen luokseen, ja se miellytti prinsessaa.
Niin istuivat he toistensa rinnalla ja kauppiaanpoika kertoi tarinoita hänen silmistään: ne olivat mitä kauneimpia tummia järviä ja ajatukset uivat niissä kuin merenneidot. Ja hän kertoi hänen otsastaan: se oli lumivuori mitä uhkeimpine saleineen ja kuvineen, ja hän kertoi haikarasta, joka tuo suloisia pieniä lapsia.
Niin, ne olivat kyllä kauniita tarinoita! Sitten hän kosi prinsessaa ja prinsessa myöntyi heti.
— Mutta teidän täytyy tulla tänne lauantaina, sanoi hän, — silloin tulevat kuningas ja kuningatar luokseni juomaan teevettä. He tulevat olemaan hyvin ylpeät siitä, että minä saan turkinjumalan, mutta katsokaa, että te osaatte oikein kauniin sadun, sillä siitä vanhempani hyvin paljon pitävät. Äitini tahtoo siveellistä ja ylhäistä ja isäni hauskaa, niin että voi nauraa.
— Niin, minä en tuokaan mitään muuta morsiuslahjaa kuin sadun! sanoi kauppiaanpoika ja sitten he erosivat, mutta prinsessa antoi hänelle miekan, johon oli upotettu kultarahoja ja varsinkin niitä hän saattoi käyttää.
Nyt hän lensi pois, osti uuden yönutun ja istui metsässä ja teki satua. Sen piti olla valmiina lauantaiksi, eikä se sentään ole niinkään helppoa.
Niin hän valmistui ja niin oli lauantai.
Kuningas, kuningatar ja koko hovi odottivat, teevesi valmiina, prinsessan luona. Hänet otettiin hyvin herttaisesti vastaan.
— Olkaa sitten hyvä ja kertokaa satu, sanoi kuningatar, — sellainen, joka on syvämietteinen ja opettavainen.
— Mutta jolle sentään voi nauraa! sanoi kuningas.