— Kyllä tietysti! sanoi kauppiaanpoika ja kertoi.
Kuunnellaan sitä nyt tarkkaan.
— Oli kerran tulitikkupuntti, ne olivat niin tavattoman ylpeitä siitä, että ne olivat ylhäistä syntyperää. Niiden sukupuu, nimittäin se suuri honka, josta he jokainen olivat pieni tikku, oli ollut suuri vanha puu metsässä. Tulitikut viruivat nyt hyllyllä tuluksien ja vanhan rautaisen padan välillä ja niille he kertoivat nuoruudestaan. "Niin, kun me olimme vihreällä oksalla", sanoivat ne, "silloin me todella olimme vihreällä oksalla: joka aamu ja ilta timantteja, se oli kastetta, koko päivän meillä oli auringonpaistetta, kun aurinko paistoi, ja kaikkien pienten lintujen täytyi kertoa meille tarinoita. Me saatoimme hyvin huomata, että me myöskin olimme rikkaita, sillä lehtipuut olivat puettuina vain kesällä, mutta meidän perheellä oli varaa vihreihin vaatteisiin sekä kesällä että talvella. Mutta sitten tulivat puunhakkaajat, se oli suuri vallankumous ja meidän perheemme hajaantui. Kantaherra sai paikan suurmastona komeassa laivassa, joka saattoi purjehtia maan ympäri, jos tahtoi. Muut oksat joutuivat muualle, ja meidän tehtävänämme on sytyttää kynttilä alhaiselle joukolle. Sentähden olemme me ylhäiset väet joutuneet tänne keittiöön."
— Niin, minun laitani on toinen, sanoi rautapata, jonka vieressä tulitikut viruivat. — Siitä asti kun minä jouduin maailmalle, on minua kuurattu ja keitetty moneen keitaan. Minä pidän huolta vankasta puolesta ja olen, totta puhuen, ensimäinen tässä talossa. Minun ainoa iloni on näin aterian jälkeen levätä kauniina ja puhtaana hyllyllä ja pitää järkevää keskustelua kumppanien kanssa. Mutta jos luen pois vesiämpärin, joka silloin tällöin joutuu alas pihalle, niin me kaikki aina elämme sisällä. Ainoa uutisten tuojamme on torikoppa, mutta se puhuu niin levottomasti hallituksesta ja kansasta. Niin, tässä oli tuonoin vanha ruukku, joka pelästyksissään putosi alas ja meni kappaleiksi. Se on terve mieleltään, sanon teille!
— Nyt sinä puhut liikaa! sanoivat tulukset ja teräs iski piikiveen, niin että säkenöi. — Emmekö nyt vietä hauskaa iltaa?
— Niin, puhutaanpa siitä, kuka on ylhäisin! sanoivat tulitikut.
— Ei, minä en siedä puhua itsestäni, sanoi saviruukku, — pannaanpa toimeen iltahuvit! minä alan, kerron jotakin sellaista, jonka jokainen on kokenut, siihen voi niin mukavasti syventyä ja se on niin huvittavaa: Itämeren luona, tanskalaisten pyökkien keskellä…!
— Se on kaunis alku! sanoivat kaikki lautaset, — siitä tulee varmaan tarina, josta minä pidän!
— Niin, siellä vietin minä nuoruuteni hiljaisen perheen luona. Huonekalut vahattiin, lattia pestiin, joka toinen viikko pantiin puhtaat uutimet!
— Te kerrotte kovin mieltäkiinnittävästi, sanoi lattiaharja. — Kuulee heti, että nainen kertoo, jotain sellaista siistiä henkii kertomuksestanne.