Ritsis, sitä menoa! ja kuinka se leimusi.
Kaikki turkkilaiset hyppäsivät ilmaan sen nähdessään, niin että heidän tohvelinsa lentelivät heidän korvissaan. Sellaista ilmanäkyä eivät he koskaan ennen olleet nähneet. Nyt toki he saattoivat ymmärtää, että se oli turkinjumala itse, jonka piti saada prinsessa.
Niin pian kuin kauppiaanpoika matka-arkkuineen taas tuli alas metsään, ajatteli hän: menenpä sentään kaupunkiin kuulemaan, miltä se näytti ja olihan aivan luonnollista, että hänellä oli siihen halu.
Voi kuitenkin, mitä ihmiset kertoivat! Jok'ikinen, jolta hän kysyi, oli nähnyt sen omalla tavallaan, mutta kaunista se oli ollut heistä kaikista.
— Minä näin itse turkinjumalan, sanoi yksi, — hänellä oli silmät kuin tuikkivat tähdet ja parta kuin vaahtoavat vedet!
— Hän lensi tuliviitassa, sanoi toinen. — Mitä kauneimmat enkelilapset kurkistelivat poimuista.
Niin, kauniita asioita hän kuuli ja seuraavana päivänä piti hänen viettää häitä.
Nyt hän palasi metsään istuutuakseen matka-arkkuunsa. Mutta missä se oli? Matka-arkku oli palanut. Kipinä ilotulituksesta oli jäänyt siihen, se oli syttynyt tuleen ja matka-arkku oli tuhkana. Hän ei enään voinut lentää, ei enään päästä morsiamensa luo.
Prinsessa seisoi koko päivän katolla ja odotti. Hän odottaa vieläkin, mutta kauppiaanpoika kiertää maailmaa ja kertoo satuja, mutta ne eivät enää ole niin hauskoja kuin se, jonka hän kertoi tulitikuista.
Haikarat.