Viimeisen talon katolla pienessä kaupungissa oli haikaranpesä. Haikaraemo istui pesällä neljän pienen poikasensa luona, jotka pistivät esiin päitään pienine mustine nokkineen, sillä se ei vielä ollut käynyt punaiseksi. Vähän matkaa siitä, katonharjalla, seisoi suorana ja ryhdikkäänä haikaraisä. Hän oli vetänyt toisen jalkansa ylös alleen, jotta hänellä toki olisi jotakin epämukavuutta, kun hän siinä seisoi vahtimiehenä. Olisi luullut häntä puusta veistetyksi, niin hiljaa hän seisoi. Varmaan näyttää hyvin ylhäiseltä, että vaimollani on pesän ääressä vahtimies, ajatteli hän. Eiväthän he voi tietää, että minä olen hänen miehensä, varmaan he luulevat, että minä olen komennettu tänne seisomaan. Se näyttää niin uljaalta! Ja niin hän jäi seisomaan toisella jalallaan.
Alhaalla kadulla leikki koko joukko lapsia ja kun he näkivät haikarat, niin lauloi yksi rohkeimmista pojista, ja sitten kaikki yhdessä, vanhan runon haikaroista, mutta ne lauloivat sen nyt sellaisena kuin hän sen muisti.
Haikarainen haikaa, täällä viettää aikaa! Vaimollas on pesässään neljä suurta poikaa. Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään, neljäs nurin käännetään!
— Kuulkaahan vain, mitä pojat laulavat! sanoivat pienet haikaranpojat.
— He sanovat, että meidät pitää hirttää ja polttaa.
— Siitä ei teidän pidä välittää, sanoi haikaraemo. — Älkää vain kuunnelko, niin ei se tee mitään.
Mutta pojat jatkoivat laulamistaan ja he osoittivat sormillaan haikaroita. Vain yksi poika, hänen nimensä oli Pekka, sanoi, että oli synti tehdä pilkkaa eläimistä, eikä ensinkään tahtonut olla mukana. Haikaraemokin lohdutti poikasiaan.
— Älkää välittäkö siitä, sanoi hän. — Katsokaa vain kuinka levollisena teidän isänne seisoo, ja lisäksi yhdellä jalalla!
— Meitä niin pelottaa! sanoivat poikaset ja vetivät päät syvälle alas pesään.
Seuraavana päivänä, kun lapset taas kokoontuivat leikkimään ja näkivät haikarat, alkoivat he laulunsa:
Yksi nuoraan nostetaan, toinen piikkiin pistetään, kolmas tuleen työnnetään…