— Hirtetäänkö meidät ja poltetaan? kysyivät haikaranpojat.
— Ei suinkaan! sanoi äiti. — Teidän pitää oppia lentämään, minä kyllä harjoitan teidät. Sitten me lähdemme niitylle ja käymme tervehtimässä sammakkoja. He kumartavat meille vedestä, he laulavat koaks, koaks! ja sitten me syömme heidät, siitä vasta tulee hauskaa.
— Ja mitä sitten? kysyivät haikaranpojat.
— Sitten kokoontuvat kaikki haikarat, jotka ovat tässä maassa ja sitten alkavat syysmanööverit. Silloin pitää osata hyvin lentää, se on erittäin tärkeää, sillä sen, joka ei osaa lentää, pistää kenraali nokallaan kuoliaaksi. Katsokaakin sentähden, että opitte jotakin, kun harjoitus alkaa.
— Sittenhän meidät kuitenkin pistetään piikkiin, niinkuin pojat sanoivat, ja kuulkaa: nyt ne taas sanovat sen!
— Kuunnelkaa minua eikä heitä, sanoi haikaraemo. — Suurten manööverien jälkeen lennämme lämpimiin maihin, oi, niin kauas täältä, yli vuorten ja metsien. Egyptiin me lennämme, missä on kolmikulmaisia kivitaloja, huippu ulottuu pilvien yläpuolelle, niitä sanotaan pyramiideiksi ja ne ovat vanhemmat kuin yksikään haikara saattaa ajatella. Siellä on joki, joka tulvii niin, että maa muuttuu liejuksi. Kävellään liejussa ja syödään sammakkoja.
— Oi, sanoivat kaikki poikaset.
— Niin, siellä on niin kaunista. Ei tehdä muuta koko päivänä kuin syödään, ja sillaikaa kun meillä on niin hyvä, ei tässä maassa ole ainoaakaan vihreää lehteä puissa. Täällä on niin kylmä, että pilvet jäätyvät kappaleiksi ja putoavat alas pieninä valkoisina palasina.
Hän tarkoitti lunta, mutta eihän hän voinut selittää sitä selvemmin.
— Jäätyvätkö myöskin pahat pojat kappaleiksi? kysyivät haikaranpojat.