— Ei, kappaleiksi eivät he jäädy, mutta jäätymäisillään he ovat ja heidän täytyy istua kököttää pimeässä huoneessa. Te sensijaan voitte lentää vieraaseen maahan, missä on kukkia ja lämmintä auringonpaistetta.
Nyt oli jo kulunut joku aika ja poikaset olivat niin suuret, että ne saattoivat olla seisoallaan pesässä ja katsella ympärilleen. Haikaraemo lensi joka päivä kotiin, tuoden suloisia sammakkoja, pieniä käärmeitä ja kaikkia haikarannamusia, mitä hän saattoi löytää. Oi, hauskalta näytti, kun hän teki niille temppuja. Pään hän laski aivan pyrstölle, nokallaan hän rämisteli ikäänkuin se olisi ollut pieni raikku, ja sitten hän kertoi heille tarinoita, kaikki tyyni suolta.
— Kuulkaa, nyt teidän pitää oppia lentämään! sanoi eräänä päivänä haikaraemo, ja niin piti kaikkien neljän poikasen lähteä katonharjalle. Oi, kuinka ne horjuilivat, kuinka ne siivillään pitivät tasapainoa ja kuitenkin olivat putoamaisillaan!
— Katsokaa nyt minua! sanoi äiti, — näin teidän täytyy pitää pää, näin teidän täytyy panna jalat! Yksi, kaksi! Yksi, kaksi! Tämän pitää auttaa teidät eteenpäin maailmassa.
Sitten hän lensi pienen matkaa ja poikaset tekivät pienen kömpelön hyppäyksen — loiskis! siinä ne makasivat, sillä ne olivat ruumiiltaan liian painavat.
— Minä en tahdo lentää! sanoi yksi poikanen ja ryömi takaisin alas pesään. — Minä en viitsi päästä lämpimiin maihin!
— Tahdotko sinä sitten kuolla viluun täällä, kun tulee talvi? Pitääkö poikien tulla hirttämään ja pistämään ja polttamaan sinua. — Nyt minä kutsun teidät!
— Oi ei! sanoi haikaranpoika ja sitten se taas hyppäsi katolle niinkuin muut.
Kolmantena päivänä osasivat he todella hiukkasen lentää ja silloin he luulivat myöskin voivansa istua lepäämässä ilman varassa. He koettivat, mutta loiskis! siinä he putosivat. Silloin heidän taas täytyi liikuttaa siipiä. Nyt tulivat pojat alhaalla kadulla ja lauloivat lauluaan:
Haikarainen haikaa!