— Lennämmekö alas ja nokimme silmät heidän päästään? sanoivat poikaset.
— Ei, antakaa sen olla tekemättä! sanoi äiti. — Kuunnelkaa vain minua, se on paljon tärkeämpää. Yksi, kaksi, kolme! Nyt lennämme oikealle, yksi, kaksi, kolme! Nyt vasemmalle! Kas se oli hyvin hyvästi. Viimeinen siivenlyönti oli niin kaunis ja oikea, että te saatte luvan huomenna tulla minun kanssani suolle! Sinne tulee useita miellyttäviä haikaraperheitä lapsineen, näyttäkää nyt, että minun lapseni ovat kilteimmät, ja sitten, että te nostatte pään pystyyn, se näyttää hyvältä ja herättää kunnioitusta!
— Mutta emmekö sitten saa kostaa pahoille pojille? kysyivät haikaranpojat.
— Antaa niiden huutaa niin paljon kuin tahtovat! Te lennätte kuitenkin pilviä kohti, tulette pyramiidien maahan, kun heitä palelee eikä heillä ole ainoaakaan vihreää lehteä tai makeaa omenaa.
— Niin, kostaa meidän pitää! kuiskasivat he toisilleen ja sitten harjoiteltiin taas.
Kaikista pojista kadulla ei kukaan ollut pahempi laulamaan pilkkalauluja kuin juuri se, joka oli alkanut, ja se oli aivan pieni naskali, hän varmaan ei ollut enempää kuin kuuden vuoden vanha. Haikaranpojat kyllä luulivat, että hän oli sadan vuoden vanha, sillä olihan hän niin paljon suurempi kuin heidän äitinsä ja isänsä, ja mistäpä he olisivat tienneet kuinka vanhoja lapset ja isot ihmiset saattavat olla. Koko heidän kostonsa piti kohdata tuota poikaa. Haikaranpoikaset olivat kovin ärtyneet ja kuta suuremmiksi he tulivat, sitä vähemmin tahtoivat he sietää sitä. Äidin täytyi vihdoin luvata heille, että heidän kyllä piti saada kostaa, mutta hän ei tahtonut, että se tapahtuisi ennenkuin viimeisenä päivänä, jolloin he olivat maassa.
— Katsotaan ensin, kuinka te käyttäydytte suurissa manöövereissä! Jos teidän käy huonosti, niin että kenraali pistää nokkansa rintaanne, niin ovat pojat sittenkin oikeassa, ainakin jollakin tavalla. Katsotaanpa nyt!
— Niin, sen saat nähdä! sanoivat poikaset ja sitten he oikein koettivat! He harjoittivat joka päivä ja lensivät niin kauniisti ja keveästi, että sitä ilokseen katseli.
Nyt tuli syksy. Kaikki haikarat alkoivat kokoontua lentääkseen lämpöisiin maihin, siksi aikaa kuin meillä on talvi. Ne ne olivat manööverit! Yli metsien ja kaupunkien heidän piti lentää vain nähdäkseen, kuinka hyvin he osasivat lentää. Suuri matkahan oli edessä. Haikaranpojat toimittivat tehtävänsä niin kauniisti, että he saivat "erinomaisen hyvä ynnä sammakko ja käärme". Se oli kaikkein paras arvosana, ja sammakon ja käärmeen he saattoivat syödä, ja sen he tekivätkin.
— Nyt me kostamme! sanoivat he.