— Tietysti! sanoi haikaraemo. — Se, mitä minä olen ajatellut, on juuri oikein. Minä tiedän, missä lampi on, missä kaikki pienet ihmislapset makaavat, kunnes haikara tulee ja tuo ne vanhemmille. Herttaiset pienet lapset nukkuvat ja näkevät niin kaunista unta, etteivät sittemmin koskaan tule näkemään sellaista. Kaikki vanhemmat tahtovat mielellään tuollaisen pienen lapsen ja kaikki lapset tahtovat sisaren tai veljen. Nyt me lennämme lammelle, tuomme yhden jokaiselle niistä lapsista, jotka eivät ole laulaneet tuota pahaa laulua ja tehneet pilkkaa haikaroista, sillä ne lapset eivät saa yhtään!
— Mutta se, joka alkoi laulaa, tuo paha, ilkeä poika, huusivat nuoret haikarat, — mitä me teemme hänelle?
— Lammikossa makaa pieni kuollut lapsi, se on uneksinut itsensä kuoliaaksi, sen me otamme hänelle, niin hän saa itkeä sitä, että olemme tuoneet hänelle kuolleen pienen veljen. Mutta entä tuo hyvä poika, ettehän toki ole unohtaneet häntä, joka sanoi: on synti tehdä pilkkaa eläimistä! Hänelle me viemme sekä veljen että sisaren ja koska tuon pojan nimi oli Pekka, niin kutsuttakoon teitäkin kaikkia Pekaksi.
Ja tapahtui, niinkuin haikaraäiti sanoi, ja niin tuli kaikkien haikaroiden nimeksi Pekka ja Pekka se on vieläkin.
Metallisika.
Firenzen kaupungissa, ei kaukana Piazza del granducasta, kulkee pieni poikkikatu, luulen, että sitä sanotaan Porta rossaksi. Tällä kadulla eräänlaisen myymälän edessä, missä kaupataan vihanneksia, tavataan taidokkaasti ja hyvin tehty metallisika. Raikas, kirkas vesi lirisee eläimen suusta, joka vanhuuttaan on aivan tumman vihreä. Ainoastaan kärsä loistaa, ikäänkuin se olisi kiilloitettu ja niin se onkin: monet sadat lapset ja köyhät ihmiset, jotka käyvät siihen käsiksi, ja panevat suunsa eläimen suulle juodakseen, sen ovat kiilloittaneet. Se on soma kuva, kun näkee kauniin puolialastoman pojan, joka panee raikkaan suunsa kärsää vastaan, syleilevän siromuotoista eläintä.
Jokainen, joka tulee Firenzeen, kyllä löytää paikan, hänen tarvitsee vain kysyä ensimäiseltä kerjäläiseltä, jonka hän näkee, metallisikaa, ja hän löytää sen.
Oli myöhäinen talvi-ilta, vuoret olivat lumen peitossa, mutta oli kuutamo ja kuutamo Italiassa antaa valaistuksen, joka on yhtä hyvä kuin pimeä talvipäivä pohjolassa, niin, se on parempikin, sillä ilma loistaa, ilma nostaa, kun taas pohjoisessa kylmä, harmaa lyijykatto painaa meitä maahan, kylmään, märkään maahan, joka kerran on painava meidän arkkuammekin.
Herttuan linnanpuutarhassa, pinjapuun katoksen alla, missä tuhannet ruusut talvisaikaan kukkivat, oli muuan pieni repaleinen poika istunut koko päivän, poika, joka saattoi olla Italian kuva, niin kaunis, niin hymyilevä ja kuitenkin niin kärsivä. Hän oli nälissään ja janoissaan, ei kukaan antanut hänelle ropoakaan, ja kun tuli pimeä ja puutarha piti suljettaman, ajoi portinvartia hänet pois. Kauan seisoi hän uneksien sillalla, joka vei yli Arnon ja katseli tähtiä, jotka tuikkivat vedessä hänen ja uljaan marmorisillan välillä.
Hän suuntasi askeleensa metallisian luo, polvistui puoleksi, kietoi kätensä sen kaulaan, asetti pienen suunsa sen hohtavaa kärsää vastaan ja joi suurin siemauksin raikasta vettä. Aivan vieressä oli muutamia salaatin lehtiä ja pari kastanjaa, niistä tuli hänen illallisensa. Ei ollut ainoaakaan ihmistä kadulla, hän oli aivan yksin, hän istuutui metallisian selkään, kumartui eteenpäin, niin että hänen pieni kiharainen päänsä lepäsi eläimen selällä, ja ennenkuin hän tiesikään, hän nukkui.