Oli keskiyö, metallisika liikahti. Hän kuuli, että se sanoi aivan selvästi: — Sinä pieni poika, pidä kiinni, sillä nyt minä juoksen. Ja sitten se läksi juosten viemään häntä. Se oli hullunkurinen ratsastus. Ensin he tulivat Piazza del granducalle ja metallihevonen, joka kantoi herttuan kuvapatsasta, hirnui ääneen. Kirjavat aseet vanhalla raatihuoneella loistivat kuin läpikuultavat kuvat ja Michel-Angelon David heilutti linkoaan. Kummallinen elämä täällä liikkui! Metalliryhmät, jotka esittivät Perseusta ja Sabinitarten ryöstöä seisoivat liiankin elävinä. Kuolinhuuto kajahti niistä yli uljaan, yksinäisen torin.
Palazzo degli Uffizin luona, holvikäytävässä, missä aatelisto paaston aikana kokoontuu viettämään laskiaisiloa, pysähtyi metallisika.
— Pidä kiinni! sanoi eläin, — pidä kiinni, sillä nyt mennään ylös portaita.
Pienokainen ei vielä lausunut sanaakaan, hän puoleksi vapisi, puoleksi oli onnellinen.
He astuivat pitkään galleriaan, hän tunsi sen hyvin, hän oli ollut täällä ennen. Seinillä upeili tauluja, täällä seisoi pystykuvia ja rintakuvia, kaikki mitä ihanimmassa valossa, ikäänkuin olisi ollut päivä. Mutta komeinta oli, kun ovi erääseen sivuhuoneeseen aukeni. Niin, tämän ihanuuden täällä muisti pienokainen. Tänä yönä esiintyi kuitenkin kaikki kauneimmassa loistossaan.
Täällä seisoi alaston, kaunis nainen, niin sorjana jommoiseksi vain luonnon ja marmorin suuri mestari voivat muovata hänet. Hän liikutti sorjia jäseniään, delfiinit hyppelivät hänen jalkainsa juuressa, kuolemattomuus loisti hänen silmistään. Maailma kutsuu häntä Mediciläiseksi Venukseksi. Molemmin puolin häntä upeili marmoripatsaita, kauniita miehiä. Toinen hioi miekkaa, häntä sanottiin Hiojaksi. Taistelevat gladiaattorit muodostivat toisen ryhmän. Miekkaa teroitettiin, urhot taistelivat kauneudenjumalattaren puolesta.
Kaikki tämä loisto ikäänkuin lumosi pojan. Seinät säteilivät väreissä ja kaikki siellä oli elämää ja liikettä. Kaksinkertaisena näyttäytyi Venuksen kuva, maallisen Venuksen, niin täyteläisenä ja tulisena, jommoisena Tizian oli nähnyt hänet. Kahden kauniin naisen kuvat! Ihanat, verhoamattomat jäsenet ojentuivat pehmeillä päänalaisilla, rinta kohoili ja pää liikkui niin, että runsaat kiharat putoilivat alas pyöreille olkapäille, tummien silmien lausuessa hehkuvia ajatuksia. Mutta ei mikään kaikista kuvista kuitenkaan uskaltanut astua kokonaan ulos kehyksestä. Itse kauneudenjumalatarkin, gladiaattorit ja hioja pysyivät paikoillaan, sillä sädekehä, joka loisti madonnan, Jeesuksen ja Johanneksen pään ympärillä, pidätti heitä. Pyhät kuvat eivät enää olleet kuvia, ne olivat nuo pyhät itse.
Mikä loisto ja mikä ihanuus salista saliin! Ja pienokainen näki ne kaikki. Metallisika kulki käyden läpi kaiken tämän upeuden ja ihanuuden. Toinen näky karkoitti toisen, vain yksi kuva oikein tarttui mieleen ja enimmän niiden iloisten, onnellisten lasten vuoksi, jotka siinä olivat. Pienokainen oli kerran päivänvalossa nyökännyt niille.
Monet varmaan helposti kulkevat tämän kuvan ohitse ja kuitenkin käsittää se kokonaisen runouden aarteen: se on Kristus, joka astuu alas Tuonelaan, mutta hänen ympärillään ei näy kidutettuja, ei, ne ovat pakanoita. Firenzeläinen Angiolo Bronzino on maalannut tämän kuvan. Ihaninta on siinä lasten varmuus siitä, että he tulevat taivaaseen. Kaksi pienokaista jo syleilee toisiaan, muuan pienokainen ojentaa kätensä toiselle, joka on alempana ja osoittaa itseään ikäänkuin hän sanoisi: minä pääsen taivaaseen! Kaikki vanhemmat seisovat epävarmoina, toivoen, tai kumartuvat nöyrästi rukoillen Herran Jeesuksen puoleen.
Tätä kuvaa katseli poika kauemmin kuin mitään muuta. Metallisika lepäsi hiljaa sen edessä. Kuului hiljainen huokaus. Tuliko se kuvan vaiko eläimen rinnasta? Poika nosti käden hymyileviä lapsia kohti — silloin läksi eläin lennättämään häntä, lennättämään läpi avonaisen esisalin.