— Kiitos ja kunnia sinulle, sinä kaunis eläin! sanoi pieni poika ja taputti metallisikaa, joka kopu! kopu! juosten vei häntä alas portaita.
— Kiitos ja kunnia itsellesi! sanoi metallisika. — Minä olen auttanut sinua ja sinä olet auttanut minua, sillä vain viaton lapsi selässäni minä saan voimia juosta. Niin, näetkö, uskallanpa mennä yksin lampun säteen alle neitsyt Maarian kuvan edessä. Minä saatan kantaa sinut kaikkialle, kirkkoon vain en. Mutta sen ulkopuolelta, kun sinä olet luonani, minä voin katsella sisään avonaisesta ovesta. Älä astu alas selästäni, jos sinä sen teet, niin minä makaan kuolleena, jommoisena sinä näet minun olevan päivällä Porta rossa kadulla.
— Minä jään luoksesi, siunattu eläin! sanoi pienokainen ja sitten mentiin huimaavaa vauhtia läpi Firenzen katujen avonaiselle paikalle Santacrocen kirkon edustalla.
Suuri kaksoisovi lensi auki, tulet loistivat alttarilta, läpi kirkon, ulos yksinäiselle torille.
Kummallinen valo virtasi eräästä hautapatsaasta vasemmassa sivukäytävässä, tuhannet liikkuvat tähdet muodostivat ikäänkuin sädekehän sen ympärille. Vaakunakiipi upeili haudalla: punaiset tikapuut sinisellä pohjalla, se näytti hehkuvan kuin tuli. Se oli Galilein hauta. Se on yksinkertainen muistopatsas, mutta punaiset tikapuut sinisellä pohjalla ovat merkitsevä vaakunakilpi, se on kuin taiteen oma, sillä siellä kulkee tie aina ylöspäin hehkuvia tikapuita myöten, mutta taivaaseen. Kaikki hengen profeetat kulkevat taivaaseen niinkuin profeetta Elias.
Kirkon käytävässä oikealla näytti jokainen kuvapatsas upeilla sarkofaageiila alkaneen elää. Tuolla seisoi Michel Angelo, tuolla Dante, laakeriseppele otsan ympärillä. Alfieri, Machiavelli — kylki kyljessä lepäävät täällä nämä suurmiehet, Italian ylpeys. [Aivan vastapäätä Galilein hautaa on Michel Angelon hauta. Muistopatsaalle on asetettu hänen rintakuvansa ja sitäpaitsi kolme kuvaa: veistotaide, maalaustaide ja rakennustaide. Aivan likellä on Danten hauta (itse ruumis on Ravennassa). Muistopatsaassa nähdään Italia, hän viittaa Danten jättiläiskokoiseen kuvapatsaaseen, Runous itkee poismennyttä. Pari askelta täältä on Alfierin hautapatsas, joka on koristettu laakereilla, lyyralla ja naamioilla. Italia itkee hänen arkullaan. Machiavelli on viimeinen tässä näiden kuuluisien suurten miesten sarjassa.] Se on uhkea kirkko, paljon kauniimpi, joskaan ei niin suuri, kuin Firenzen marmorinen tuomiokirkko.
Tuntui siltä, kuin marmorivaatteet olisivat liikkuneet, kuin nuo suuret hahmot vielä enemmän olisivat nostaneet päätään ja laulun ja sävelten soidessa yössä katsoneet ylös kirjavaa, säteilevää alttaria kohden, missä valkopukuiset pojat heiluttivat kultaisia suitsutusastioita. Väkevä tuoksu virtasi kirkosta avonaiselle paikalle.
Poika ojensi kätensä kynttiläin loistoa kohden ja samassa läksi metallisika menemään. Hänen täytyi painautua kiinni siihen, tuuli vinkui hänen korvissaan, hän kuuli kirkonportin narisevan saranoillaan, kun se suljettiin, mutta samassa hän tuntui menettävän tajuntansa, hän tunsi jäätävää kylmyyttä — ja avasi silmänsä.
Oli aamu, hän istui puoleksi luisuneena alas metallisian selästä, joka seisoi siinä, missä sen aina oli tapana seisoa, Porta rossan kadulla.
Pelko ja ahdistus täyttivät pojan mielen, kun hän ajatteli häntä, jota hän kutsui äidiksi, häntä, joka eilen oli lähettänyt hänet ulos ja sanonut, että hänen pitää hankkia rahaa — hänellä ei ollut mitään. Nälkä hänen oli ja jano, vielä kerran kietoi hän kätensä metallisian kaulaan, suuteli sitä kärsälle, nyökkäsi sille päätään ja lähti sitten vaeltamaan yhdelle kapeimmista kaduista, kadulle, joka tuskin oli tarpeeksi leveä hyvin kuormitetulle aasille. Suuri raudoitettu ovi oli puoleksi auki, siitä hän nousi kiviportaita, joiden seinät olivat likaiset ja joilla kaidepuuna oli kiiltävä nuora, ja tuli avonaiselle parvekkeelle, jolle oli ripustettu rääsyjä. Täältä johtivat portaat pihalle, missä kaivosta oli johdettu paksuja rautalankoja kaikkiin talon kerroksiin ja toinen vesiämpäri toisensa vieressä liiteli, pyörän vinkuessa ja ämpärien hyppiessä ilmassa niin, että vesi läiskyi alas pihamaalle. Taas noustiin ylös ränstyneitä kiviportaita. Kaksi merisotilasta — ne olivat venäläisiä — juoksi iloisesti alas ja olivat ne miltei kaatamaisillaan nurin poikaraukan. Ne tulivat yöllisistä huveistaan. Ei nuori, mutta lujarakenteinen naisolento, jolla oli suuri musta tukka, seurasi: