— Mitä sinä tuot kotiin? sanoi hän pojalle.
— Älä ole vihainen! pyysi poika, — en saanut mitään, en ensinkään mitään! Ja hän kävi kiinni äidin hameeseen, ikäänkuin olisi tahtonut suudella sitä. He astuivat huoneeseen. Sitä emme käy kuvaamaan. Vain niin paljon sanottakoon, että siellä seisoi korvallinen ruukku, jossa oli hiilivalkea, marito, joksi sitä sanotaan. Nainen otti sen käsivarrelleen, lämmitti hyppysiään ja sysäsi poikaa kyynärpäällään.
— Onpa sinulla rahaa! sanoi hän.
Lapsi itki, hän potkaisi sitä, se vaikeroi ääneen.
— Oletko vaiti tai minä halkaisen rähisevän pääsi! sanoi hän ja heilutti hiilivalkearuukkua, joka hänellä oli kädessään. Poika kyyristyi parkaisten maahan. Silloin astui naapurivaimo ovesta sisään, hänelläkin oli maritonsa käsivarrellaan.
— Felicita, mitä sinä teet lapselle?
— Lapsi on minun! vastasi Felicita. — Minä voin tappaa sen, jos tahdon, ja sinut myöskin, Gianina! ja hän heilutti hiilivalkearuukkuaan. Toinen nosti torjuen ilmaan omansa ja molemmat ruukut töytäsivät yhteen, niin että sirpaleet, tuli ja tuhka lensivät pitkin huonetta. Mutta poika oli samassa hetkessä oven ulkopuolella, pihan toisessa päässä ja poissa talosta. Lapsi raukka juoksi niin, että hän lopulta ei saanut henkeään kulkemaan. Hän pysähtyi Santa Crocen kirkon luona, jonka suuri ovi viime yönä oli avautunut hänelle, ja hän meni sinne sisään. Kaikki säteili. Hän polvistui ensimäisen haudan luona vasemmalla, se oli Michel Angelon, ja pian hän nyyhkytti ääneen. Ihmisiä tuli ja meni, messu luettiin, kukaan ei välittänyt pojasta. Ainoastaan vanhanpuoleinen porvari pysähtyi, katsoi häntä ja meni sitten pois niinkuin muutkin.
Nälkä ja jano vaivasivat pienokaista, hän oli aivan voimaton ja sairas.
Hän ryömi seinän ja marmoripatsaan väliseen nurkkaan ja vaipui uneen.
Oli iltapuolta, kun hän taas heräsi siihen, että joku ravisti häntä.
Hän karkasi ylös, ja sama vanha porvari seisoi hänen edessään.
— Oletko kipeä? Missä kotisi on? Oletko ollut täällä koko päivän? Monta muuta kysymystä vanhus hänelle teki. Niihin vastattiin ja vanha mies otti hänet mukaansa pieneen taloon, joka oli aivan likellä, erään sivukadun varrella. Huone, mihin he tulivat, oli hansikkaantekijän työhuone. Vaimo istui ahkerasti neuloen, kun he tulivat. Pieni valkoinen bolognalaiskoira, jonka karva oli keritty niin lyhyeksi, että näkyi ruusunpunainen iho, hyppäsi pöydälle ja juoksi pienen pojan eteen.
— Nuo hellanteltut tuntevat toisensa, sanoi vaimo ja taputti koiraa ja poikaa. Tämä sai syödäkseen ja juodakseen noiden hyvien ihmisten luona ja he sanoivat, että hänen oli lupa jäädä sinne yöksi. Seuraavana päivänä aikoi isä Guiseppe puhua hänen äitinsä kanssa. Hän sai pienen pahaisen vuoteen, mutta se oli kuninkaallisen komea hänelle, jonka usein täytyi nukkua kovalla kivipermannolla. Hän nukkui hyvin ja näki unta ihanista kuvista ja metallisiasta.