Isä Guiseppe läksi ulos seuraavana aamuna eikä lapsi raukka ollut siitä ensinkään iloissaan, sillä hän tiesi, että tämä oli lähtenyt ulos viedäkseen häntä hänen äitinsä luo, ja hän itki ja suuteli pientä vilkasta koiraa, ja vaimo nyökytti päätään niille molemmille.
Entä mitä tietoja toi isä Guiseppe? Hän puhui paljon vaimonsa kanssa ja hän nyökytti päätään ja taputti poikaa.
— Se on kaunis lapsi! sanoi hän. — Hänestä kyllä voi tulla oivallinen hansikkaantekijä, niinkuin sinä olet! Ja sormet hänellä on hienot ja taipuisat. Madonna on varmaan määrännyt hänet hansikkaantekijäksi!
Ja poika jäi tähän taloon ja vaimo itse opetti hänet neulomaan. Hän söi hyvin, hän nukkui hyvin, hän kävi iloiseksi ja alkoi ärsyttää Bellissimaa, jonka niminen pieni koira oli. Vaimo uhkasi sormellaan, torui ja oli suuttunut, ja se koski pojan sydämeen. Ajatuksissaan istui hän pienessä huoneessaan, joka antoi kadulle päin, siellä kuivattiin nahkoja. Paksut rautakanget olivat ikkunoiden edessä, hän ei voinut nukkua, metallisika oli hänen ajatuksissaan ja äkkiä kuuli hän ulkopuolelta: kopo! kopo! Niin, se oli varmaan se! Hän juoksi ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt mitään, kaikki oli jo ohi.
— Auta herraa kantamaan hänen värilaatikkoaan! sanoi rouva aamulla pojalle, kun nuori naapuri, maalari, tuli itse kantaen laatikkoa ja suurta, kokoonkäärittyä liinakangasta. Lapsi otti laatikon, seurasi maalaria ja he suuntasivat kulkunsa galleriaan, astuivat ylös samoja portaita, jotka hän hyvin tunsi tuosta yöstä, jolloin hän ratsasti metallisian selässä. Hän tunsi kuvapatsaat ja kuvat, kauniin marmori-Venuksen ja ne, jotka olivat värilliset. Hän näki taasen jumalanäidin, Jeesuksen ja Johanneksen.
Nyt he pysähtyivät Bronzinon maalauksen eteen, missä Kristus astuu alas tuonelaan ja lapset ympärillä hymyilevät, suloisen varmoina taivaasta. Köyhä lapsi hymyili hänkin, sillä hän oli täällä taivaassaan.
— Niin, mene nyt kotiin! sanoi maalari hänelle, kun hän jo oli seisonut niin kauan, että tämä oli pystyttänyt maalaustelineensä.
— Saanko minä nähdä teidän maalaavan? sanoi poika. — Saanko minä katsoa, kuinka te saatte kuvan tuohon valkealle kangaskappaleelle?
— Nyt en minä maalaa, vastasi mies ja otti esiin mustan liitunsa; nopeasti liikkui käsi, silmä mittasi suurta kuvaa, ja vaikka syntyikin vain ohut viiva, niin seisoi Kristus siinä kuitenkin, liidellen niinkuin värillisessäkin kuvassa.
— Mutta mene toki! sanoi maalari, ja poika taivalsi hiljaa kotiin päin, istuutui pöydälle ja — oppi neulomaan hansikkaita.