Mutta koko päivän olivat ajatukset taulusalissa, ja sentähden pisti hän sormiinsa, käyttäytyi kömpelösti, mutta ei myöskään ärsyttänyt Bellissimaa. Kun tuli ilta ja portti kadulle sattui olemaan auki, hiipi hän ulos. Oli kylmä, mutta tähtikirkasta, niin kaunista ja kirkasta. Hän taivalsi läpi katujen, joilla jo oli hiljaista ja pian hän seisoi metallisian edessä. Hän kumartui alas sitä kohden, suuteli sen kiiltävää kärsää ja istuutui sen selkään.
— Sinä armas eläin, sanoi hän, — kuinka minä olen sinua ikävöinyt!
Yöllä meidän täytyy tehdä pieni ratsastusretki.
Metallisika makasi liikkumatonna ja raikas vesi syöksyi suusta. Pienokainen istui ratsastajana, silloin veti joku häntä vaatteista, hän katsoi syrjään — Bellissima, pieni, alaston Bellissima se oli. Koira oli hiipinyt mukaan talosta ja seurannut pienokaista tämän sitä huomaamatta. Bellissima haukahteli ikäänkuin sanoakseen: katso, minä olen mukana, miksi sinä istut täällä? Ei tulta syöksyvä lohikäärmekään olisi voinut pelästyttää poikaa enemmän kuin pieni koira tällä paikalla. Bellissima kadulla ja pukeutumatta, niinkuin vanha äiti sanoi. Mitä nyt tuleekaan? Koiraa ei koskaan talvisaikaan päästetty ulos panematta sen ylle pientä lampaannahkaa, joka oli leikattu ja ommeltu sitä varten. Nahka voitiin sitoa punaisella nauhalla kiinni kaulan ympäri, siinä oli nauharuusu ja tiuku, ja samoin sidottiin se kiinni vatsan alle. Koira oli miltei kuin pieni vohla, kun se talvisaikaan tässä puvussa sai tassutella ulos rouvan kanssa. Bellissima oli mukana ja pukemattomana! Mitä tästä tuleekaan? Kaikki mielikuvat olivat kadonneet, kuitenkin suuteli poika metallisikaa, otti Bellissiman käsivarrelleen. Eläin värisi vilusta ja sentähden juoksi poika minkä jaksoi.
— Mitä sinä siellä kuljetat? huusi kaksi santarmia, jotka tulivat häntä vastaan, ja Bellissima haukkui. — Mistä sinä olet varastanut tuon kauniin koiran? kysyivät he ja ottivat sen häneltä.
— Oi, antakaa se minulle takaisin! vaikeroi poika.
— Jollet sinä ole sitä varastanut, niin voit kotona sanoa, että koiran saattaa noutaa poliisikamarista, ja he mainitsivat paikan ja lähtivät, vieden mukanaan Bellissiman.
Olipa siinä nyt kerrakseen hätää ja kauhistusta. Hän ei tietänyt, pitikö hänen hypätä Arnoon vaiko mennä kotiin ja tunnustaa kaikki. Varmaan he lyövät kuoliaaksi, ajatteli hän. Mutta minä tahdon mielelläni tulla tapetuksi, minä tahdon kuolla, niin minä pääsen Jeesuksen luo ja madonnan luo! Ja hän meni kotiin, pääasiassa tullakseen tapetuksi.
Ovi oli suljettu, hän ei ulottunut kolkuttimeen, kadulla ei ollut ketään, mutta siinä oli irtonainen kivi ja sillä hän jyskytti.
— Kuka siellä on? huudettiin sisältä.
— Minä! sanoi hän. — Bellissima on poissa! Avatkaa minulle ja lyökää minut sitten kuoliaaksi!