Pelästyttiin kauheasti, varsinkin pelästyi rouva Bellissima raukan takia. Hän katsahti heti seinälle, missä koiran verhon piti riippua — pieni lampaannahka riippui siellä.
— Bellissima poliisikamarissa! huudahti hän. — Sinä paha lapsi, kuinka sinä sait sen ulos? Se paleltuu. Tuo hieno eläin raakojen sotilaiden luona!
Ja isän piti heti lähteä liikkeelle. Vaimo vaikeroi ja poika itki. Kaikki väki talossa tuli koolle, maalari niinikään. Hän otti pojan polviensa väliin, kyseli häneltä ja katkelmina ja pätkittäin sai hän esiin koko tarinan metallisiasta ja galleriasta. Sitä ei ollut hyvä ymmärtää, maalari lohdutti pienokaista, puhui vanhukselle hänen puolestaan, tämä ei rauhoittunut ennenkuin isä tuli Bellissiman kanssa, joka oli ollut sotamiesten käsissä. Siitä vasta riemu nousi, ja maalari taputti poika raukkaa ja antoi hänelle kourallisen kuvia.
Oi, ne olivat erinomaisia palasia, koomillisia päitä! Mutta ennen kaikkea: siinä oli ilmielävänä metallisika itse. Oi, mikään ei saattanut olla ihanampaa! Parilla viivalla oli se pantuna paperille ja talokin takana oli hahmoiteltu.
— Joka sentään osaisi piirustaa ja maalata! Silloin voisi saada koko maailman luokseen!
Seuraavana päivänä, ensimäisenä yksinäisenä hetkenä, tarttui pienokainen lyijykynään ja erään kuvan valkoiselle puolelle koetti hän jäljitellä metallisian piirrosta. Ja se onnistui. Hiukan viistoon, hiukan ylösalaisin, toinen jalka paksuksi, toinen ohueksi, mutta sen saattoi kuitenkin ymmärtää. Itse hän riemuitsi siitä. Lyijykynä vain ei tahtonut luistaa oikein niin hyvin kuin sen piti, sen hän kyllä huomasi. Mutta seuraavana päivänä seisoi siinä metallisika toisen vieressä, ja se oli sata kertaa parempi. Kolmas oli niin hyvä, että jokainen saattoi tuntea sen.
Mutta hansikkaanneulominen kävi huonosti ja hitaasti edistyivät asiaintoimitukset kaupungilla. Sillä metallisika oli nyt opettanut hänelle, että kaikki kuvat täytyi voida siirtää paperille, ja Firenzen kaupunki on kokonainen kuvakirja, jos sitä tahtoo selailla. Piazza della Trinitalla seisoo kapea pylväs ja sen päässä Oikeuden jumalatar sidotuin silmin ja kädessä vaaka. Pian oli se paperilla ja hansikkaan tekijän pieni poika se hänet oli sinne pannut. Taulukokoelma kasvoi, mutta kaikki siinä oli vielä kuolleita, elottomia esineitä. Silloin hyppeli eräänä päivänä Bellissima hänen edessään. Ole hiljaa, sanoi hän, niin tulet kauniiksi ja pääset mukaan kuviini! Mutta Bellissima ei tahtonut pysyä hiljaa, niin että se täytyi sitoa kiinni. Pää ja häntä sidottiin, se haukkui ja hyppeli, nyöriä täytyi vetää kireämmälle. Silloin tuli rouva.
— Sinä jumalaton poika! Eläin raukka! siinä kaikki, mitä hän sai sanotuksi ja hän työnsi pojan syrjään, potkaisi häntä, karkoitti hänet talostaan. Hän oli kiittämättömin heittiö, jumalattomin lapsi. Ja itkien hän suuteli pientä, puoleksi tukehtunutta Bellissimaansa.
Maalari tuli samassa ylös portaita ja — tässä on tarinan käännekohta.
1834 oli Academia delle artessa Firenzessä näyttely. Kahden vierekkäin asetetun maalauksen eteen kerääntyi joukko katselijoita. Pienimmässä maalauksessa oli esitetty pieni iloinen poika, joka istui ja piirsi. Mallina oli hänellä pieni valkoinen, lyhyeksi keritty villakoira, mutta eläin ei tahtonut pysyä hiljaa ja oli sentähden sidottu kiinni nuoralla, sekä päästään että hännästään. Siinä oli eloa ja totuutta, jonka täytyi vaikuttaa jokaiseen. Maalari oli, kerrottiin, nuori firenzeläinen, jonka sanottiin pienenä lapsena löydetyn kadulta, ja jonka vanha hansikkaantekijä oli kasvattanut, itse hän oli oppinut piirustamaan. Muuan nyt kuuluisa maalari oli keksinyt tämän kyvyn, kun poika kerran aiottiin karkoittaa siitä syystä, että hän oli sitonut kiinni rouvan lemmikin, pienen villakoiran, ja pitänyt tätä mallinaan.