Satuja ja tarinoita II

by H. C. Andersen

Hansikkaantekijän pojasta oli tullut suuri maalari, sen osoitti tämä kuva, sen osoitti varsinkin suurempi vieressä. Siinä oli vain yksi ainoa kuvio, rääsyinen, kaunis poika, joka istuallaan nukkui kadulla, hän nojasi metallisikaan Porta rossan kadulla. [Metallisika on jäljennös, alkuperäinen on antiikkinen ja marmorista. Se sijaitsee Palazzo degli Ufficin gallerian sisäänkäytävässä.] Kaikki katselijat tunsivat paikan. Lapsen kädet lepäsivät sian pään päällä. Pienokainen nukkui turvallisesti, lamppu madonnankuvan luona loi voimakkaan valon lapsen kalpeille, ihanille kasvoille. Se oli kaunis maalaus, suuri kultainen kehys ympäröi sitä ja kehyksen kulmaan oli ripustettu laakeriseppele, mutta vihreiden lehtien väliin punoutui musta nauha, siitä riippui pitkä suruharso.

Nuori taiteilija oli näinä päivinä — kuollut!

Ystävyyden liitto.

Me olemme hiljan tehneet pienen matkan ja ikävöimme jo suurempaa. Minne? Spartaan? Mykeneen? Delfiin? On satoja paikkoja, joiden nimiä mainitessa sydän sykkii matkustamishalusta. Kuljetaan hevosella ylös vuoripolkuja, läpi viidakkojen ja pensaiden. Yksityinen matkustaja kulkee eteenpäin kuin kokonainen karavaani. Itse ratsastaa hän edeltä argojatineen, kuormahevonen kuljettaa matka-arkkua, telttaa ja muonavaroja, pari sotamiestä seuraa, häntä suojellakseen. Ei mikään majatalo hyvin valmistettuine vuoteineen odota häntä väsyttävän päivänmatkan jälkeen, teltta on usein hänen kattonaan suuressa villissä luonnossa, argojati keittää siellä pilafin [se valmistetaan kanasta, riisistä ja pippurista] illalliseksi. Tuhannet sääsket parveilevat pienen teltan ympärillä, se on surullinen yö ja huomenna käy tie yli voimakkaasti tulvineiden jokien. Istu lujasti hevosesi selässä, ettet huuhtoudu pois!

Minkä palkinnon saa näistä vaivoista? Mitä suurimman, runsaimman! Luonto ilmoittaa itsensä koko suuruudessaan, jokainen läikkä on historiallinen, silmät ja ajatus nauttivat. Runoilija saattaa laulaa siitä, maalari kuvata sen runsain kuvin, mutta todellisuuden tuoksua, joka ikuisesti tunkeutuu ja jää katselijan ajatukseen, eivät ne saata ilmaista.

Yksinäinen paimen ylhäällä tunturilla saattaisi ehkä yksinkertaisella kuvauksella jostakin elämänsä tapahtumasta paremmin kuin matkakuvaaja avata silmäsi, sinun, joka muutamin yksinkertaisin piirtein tahdot nähdä hellenien maan.

Anna hänen siis puhua! Eräästä tavasta, kauniista, omituisesta tavasta tulee paimen tuolla kalliolla kertomaan meille: ystävyyden liitosta.

Meidän talomme oli tehty savesta, mutta ovenpielet olivat rihlattuja marmoripylväitä, löydettyjä siitä, missä talo rakennettiin. Katto ulottui miltei maahan, se oli mustanruskea ja ruma, mutta kun se tehtiin, oli se kukkivaa oleanderia ja tuoreita laakerinoksia, vuorten takaa tuotuja. Ahdasta oli talomme ympärillä, kallioseinät kohosivat jyrkkinä, alastomina ja mustan värisinä. Ylinnä niiden päällä riippui usein pilviä kuin mitäkin valkoisia eläviä olentoja. En koskaan kuullut siellä laululintua, eivät koskaan tanssineet siellä miehet säkkipillin sävelten mukaan, mutta paikka oli pyhä ammoisista ajoista, nimikin muistuttaa siitä, Delfiksihän sitä sanotaan! Tummat, vakavat vuoret lepäsivät kaikki lumen peitossa. Ylin, joka hohti kauvimmin punaisessa ilta-auringossa, oli Parnassos, puro likellä meidän taloamme kumpusi sieltä ja oli sekin kerran pyhä. Nyt sotkee sitä aasi jalkoineen. Kuitenkin juoksee virta eteenpäin ja käy taasen kirkkaaksi. Kuinka minä muistankaan joka läikän ja pyhän, syvän hiljaisuuden siellä! Keskellä majaa sytytettiin tuli ja kun kuuma tuhka hehkui läjänä, paistettiin siinä leipä. Kun lumi lepäsi majamme ympärillä, niin että se miltei oli peitossa, silloin tuntui äitini iloisimmalta, silloin piti hän päätäni käsiensä välissä, suuteli otsaani ja lauloi lauluja, joita hän ei muutoin milloinkaan laulanut, sillä turkkilaiset, meidän herramme, eivät kärsineet niitä. Ja hän lauloi: Olympon huipulla, matalassa kuusimetsässä, asusti vanha hirvi, sen silmät olivat kyynelistä raskaat, punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä se itki, ja metsäkauris kulki ohi: mikä sinua vaivaa, koska niin itket, itket punaisia, jopa vihreitä, haaleansinisiä kyyneliä? — Turkkilainen on tullut kaupunkiimme, hänellä on villejä koiria metsästystänsä varten, mahtava joukko. — Minä ajan ne saarten yli, sanoi nuori metsäkauris, minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. — Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Ja kun äitini näin lauloi, kävivät hänen silmänsä kosteiksi ja kyynel viipyi pitkissä silmäripsissä, mutta hän salasi sen ja käänsi tuhassa mustan leipämme. Silloin pusersin minä käteni nyrkkiin ja sanoin: me lyömme turkkilaisen kuoliaaksi! Mutta hän toisti laulua: minä ajan ne saarten yli, syvään mereen. Mutta ennenkuin ilta tuli, oli metsäkauris surmattu ja ennenkuin yö tuli, oli hirvi ajettu ja kuollut. Monta yötä ja päivää olimme me olleet yksin majassamme, silloin tuli isäni. Minä tiesin, että hän tuo minulle näkinkengänkuoria Lepantonlahdelta, tai terävän ja kiiltävän veitsen. Hän toi meille tällä kertaa lapsen, pienen, alastoman tytön, jota hän piti lampaannahkaturkkinsa alla. Lapsi oli köytetty nahkaan, ja ainoa, mitä hänellä oli, kun hän siitä päästettynä lepäsi äitini sylissä, oli kolme hopearahaa, jotka olivat sidotut hänen mustaan tukkaansa. Ja isäni kertoi turkkilaisista, jotka olivat surmanneet lapsen vanhemmat, hän kertoi meille niin paljon, että minä näin siitä unta koko yön. Isäni itsekin oli haavoittunut, äiti sitoi hänen käsivartensa, haava oli syvä. Paksu lampaannahkaturkki oli jäätynyt kankeaksi verestä. Pienen tytön piti olla sisareni, hän oli niin kaunis, niin hohtavan kirkas, äitini silmä ei ollut lempeämpi kuin hänen silmänsä. Anastasian, joksi häntä nimitettiin, piti olla minun sisareni, sillä hänen isänsä oli vihitty minun isääni, vihitty vanhan tavan mukaan, tavan, jota me vieläkin noudatamme. He olivat nuoruutensa aikana solmineet veljeyden, valinneet kauneimman ja siveimmän tytön koko paikkakunnalla vihkimään heidät ystävyyden liittoon. Minä kuulin niin usein tuosta kauniista, omituisesta tavasta.

Nyt oli pienokainen minun sisareni. Hän istui sylissäni, minä toin hänelle kukkia ja tunturilinnun höyheniä, me joimme yhdessä Parnasson vettä, me nukuimme päät vieretysten majan laakerikaton alla, äitini vielä monena talvena laulaessa punaisista, vihreistä ja vaalean sinisistä kyynelistä. Mutta minä en vielä ymmärtänyt, että oman kansani tuhatlukuiset surut kuvastuivat näissä kyynelissä.

Eräänä päivänä tuli kolme frankkilaista miestä, toisin puettua kuin me. He kuljettivat sänkyjänsä ja telttojansa hevosten selässä ja enemmän kuin kaksikymmentä sapeleilla ja kivääreillä aseistettua turkkilaista seurasi heitä, sillä he olivat pashan ystäviä ja heillä oli hänen kirjeensä. He tulivat vain katsomaan meidän vuoriamme, lumessa ja pilvissä nousemaan Parnassolle ja katselemaan omituisia mustia, jyrkkiä kallioita majamme ympärillä. He eivät voineet mahtua siihen eivätkä he myöskään sietäneet savua, joka katon alatse meni ulos matalasta ovesta. He pystyttivät telttansa ulos ahtaalle alueelle majamme luona, paistoivat lampaita ja lintuja ja anniskelivat makeita, väkeviä viinejä, mutta turkkilaiset eivät uskaltaneet juoda niitä.