Kun he lähtivät, seurasin minä heitä kappaleen matkaa ja pieni sisareni Anastasia riippui, vuohennahkaan ommeltuna, selässäni. Yksi frankkilaisista herroista asetti minut kalliota vastaan ja piirsi minut ja hänet niin elävinä kuin me siinä seisoimme, me olimme kuin yksi ainoa olento. En koskaan ollut ajatellut sitä, mutta Anastasia ja minähän olimmekin kuin yksi, aina hän lepäsi sylissäni ja riippui selässäni, ja jos minä näin unta, niin oli hän unissani.
Kaksi yötä myöhemmin tuli muita ihmisiä majaamme, he olivat aseistetut veitsillä ja kivääreillä. He olivat albanilaisia, reipasta väkeä, niinkuin äitini sanoi. He viipyivät vain lyhyen ajan, sisareni Anastasia istui yhden polvella. Kun tämä oli mennyt, oli hänellä kaksi eikä kolme hopearahaa hiuksissaan. He panivat tupakkaa paperiliuskoihin ja polttivat sitä ja vanhin puhui tiestä, joka heidän piti valita ja oli siitä epävarma. "Jos minä syljen ylöspäin", sanoi hän, "niin se putoaa kasvoihini, jos syljen alaspäin, niin se putoaa partaani." Mutta yksi tie täytyi valita. He menivät ja isäni seurasi. Vähän myöhemmin kuulimme laukauksia, taas paukahti. Sotamiehiä tuli majaamme, he ottivat äitini, minut ja Anastasian. Rosvot olivat saaneet suojaa meillä, sanoivat he, isäni oli seurannut heitä, sentähden täytyi meidän lähteä pois. Minä näin rosvojen ruumiit, minä näin isäni ruumiin ja minä itkin, kunnes nukuin. Kun heräsin, olimme me vankilassa, mutta huone ei ollut köyhempi kuin huone omassa majassamme, ja minä sain sipulia ja pihkaista viiniä, jota he kaatoivat tervatusta säkistä. Parempaa ei meillä kotonakaan ollut.
Kuinka kauan me olimme vangittuina, en tiedä, mutta monta yötä ja päivää kului. Kun me läksimme ulos, oli pyhä pääsiäisjuhlamme ja minä kannoin Anastasiaa selässäni, sillä äitini oli sairas. Vain hitaasti hän saattoi käydä ja oli pitkä matka, ennenkuin me pääsimme alas merelle — se oli Lepanton lahti. Me astuimme kirkkoon, joka säteili kultapohjaisine kuvineen. Enkelejä ne olivat, oi, niin kauniita. Mutta minusta tuntui kuitenkin, että meidän pieni Anastasiamme oli yhtä kaunis. Keskellä lattiaa oli arkku täynnä ruusuja, Herra Kristus siellä lepäsi kauniina kukkasina, sanoi äitini, ja pappi julisti: Kristus on ylösnoussut! Kaikki ihmiset suutelivat toisiaan, jokainen piti sytytettyä kynttilää kädessään, itsekin sain yhden, pieni Anastasia toisen, säkkipillit soivat, miehet tanssivat käsi kädessä ulos kirkosta ja ulkopuolella kirkkoa paistoivat naiset pääsiäislampaita. Meidät kutsuttiin aterioimaan. Minä istuin tulen ääressä, poika, vanhempi minua, kietoi kätensä kaulaani, suuteli minua ja sanoi: Kristus on ylösnoussut! Sillä lailla kohtasimme toisemme ensi kerran, Aphtanides ja minä.
Äitini osasi kutoa kalaverkkoja, se tuotti täällä rannikolla hyvää ansiota ja me jäimme pitkäksi aikaa meren ääreen — kauniin meren, joka maistui kyyneliltä ja muistutti vihreine väreineen hirven itkua. Milloin se oli punainen, milloin vihreä ja taasen sininen.
Aphtanides osasi ohjata venettä ja minä istuin pienen Anastasian kanssa veneessä, joka kulki veden päällä niinkuin pilvi kulkee ilmassa. Kun sitten aurinko laski, kävivät vuoret tummemman sinisiksi, toinen vuorijono kurkisti toisen yli ja kauimpana kohosi Parnassos lumineen, ilta-auringossa hohti vuorenhuippu kuin hehkuva rauta, näytti siltä kuin valo olisi tullut sisäpuolelta, sillä se hohti kauan sinisessä, loistavassa ilmassa, kauan senjälkeen kuin aurinko oli laskenut. Valkoiset vesilinnut räpyttelivät siivillään vesipeilissä, muuten oli täällä yhtä hiljaista kuin Delphin luona mustien tunturien välissä. Minä makasin selälläni veneessä, Anastasia istui rintani päällä ja tähdet ylhäällä loistivat vielä voimakkaammin kuin lamput kirkossamme. Ne olivat samat tähdet ja ne seisoivat aivan samalla kohtaa pääni päällä kuin silloin, kun minä istuin Delphissä majamme ulkopuolella. Vihdoin minusta tuntui, että olin siellä vielä — silloin polskahti vedessä ja vene keikahti kovasti. Minä huudahdin ääneen, sillä Anastasia oli pudonnut veteen, mutta Aphtanides oli yhtä nopea ja pian nosti hän hänet ylös minun luokseni. Me riisuimme hänen vaatteensa, pusersimme niistä veden ja puimme sitten taas hänen ylleen, saman teki Aphtanides itselleen, ja me viivyimme siellä, kunnes vaatteet taasen olivat kuivat, eikä kukaan tietänyt, minkä pelon olimme kestäneet pienen kasvatussisaren tähden, jonka elämään Aphtanideellä nyt oli osansa.
Tuli kesä. Aurinko paahtoi niin kuumasti, että lehtipuut kuihtuivat. Minä ajattelin viileitä vuoriamme, raikasta vettä siellä. Äitinikin ikävöi ja eräänä iltana vaelsimme taas takaisin. Kuinka siellä oli äänetöntä ja hiljaista! Me kuljimme korkean tymianin läpi, joka vielä lemusi, vaikka aurinko oli polttanut sen lehdet. Emme kohdanneet ainoaakaan paimenta, emme kulkeneet ainoankaan majan ohitse. Kaikki oli hiljaista ja yksinäistä, ainoastaan tähdenlento kertoi, että tuolla ylhäällä taivaassa oli elämää. En tiedä, loistiko itse kirkas, sininen ilma, vai tähtienkö säteet. Me näimme selvään kaikki vuorten ääriviivat. Äitini teki tulen, paistoi sipulit, joita hän kuljetti mukanaan ja minä ja pieni sisko makasimme tymianissa, pelkäämättä pahaa Smidrakia [kreikkalainen taikausko antaa tämän hirviön syntyä teurastetun lampaan halkaisemattomasta vatsasta, joka viskataan maahan], jonka kurkusta liekki leimuaa, puhumattakaan sudesta ja sakaalista. Istuihan äitini luonamme ja sen luulin minä riittävän.
Me saavuimme vanhaan kotiimme, mutta maja oli soraläjänä. Täytyi rakentaa uusi. Pari naista auttoi äitiäni ja muutamissa päivissä olivat seinät pystytetyt ja uusi katto oleanderista pantu niiden päälle. Äitini punoi nahasta ja puunkuoresta useita pullonkoteloja, minä kaitsin pappien pientä karjaa. [Talonpojasta, joka osaa lukea, tulee usein pappi, ja häntä kutsutaan kaikkeinpyhimmäksi herraksi. Rahvas suutelee maata hänet kohdatessaan.] Anastasia ja pienet kilpikonnat olivat leikkikumppanejani.
Eräänä päivänä saimme vieraaksemme rakkaan Aphtanideen. Hän oli halunnut kovin mielellään nähdä meitä, sanoi hän, ja hän viipyi kokonaista kaksi päivää luonamme.
Kuukauden kuluttua hän palasi ja kertoi meille aikovansa laivalla Patrakseen ja Korfuun. Meille hänen ensin piti heittää hyvästit. Suuren kalan hän toi muassaan äidilleni. Hän tiesi kertoa niin paljon, ei ainoastaan kaloista alhaalla Lepanto-lahden luona, vaan kuninkaista ja sankareista, jotka kerran olivat hallinneet Kreikassa, niinkuin turkkilaiset nyt.
Olen nähnyt ruusupuun tekevän nuppua ja tämän päivissä ja viikoissa tulevan kehittyneeksi kukaksi. Se tuli siksi, ennenkuin minä aloin ajatella, kuinka suuri, kaunis ja punoittava se oli. Samoin kävi minun Anastasiaan nähden. Hän oli kaunis, täysikasvuinen tyttö, minä voimakas nuorukainen. Sudentaljat äitini ja Anastasian vuoteilla olin itse nylkenyt eläimistä, jotka pyssyni oli kaatanut. Vuosia oli vierinyt.