Silloin tuli eräänä iltana Aphtanides, solakkana kuin ruoko, voimakkaana ja ruskeana. Hän suuteli meitä kaikkia ja tiesi kertoa suuresta merestä, Maltan linnoitusvarustuksista ja Egyptin omituisista haudoista. Se kuului kummalta kuin joku pappien legenda. Minä katselin eräänlaisella kunnioituksella häneen.
— Kylläpä sinä tiedät paljon! sanoin, — kylläpä sinä osaat kertoa!
— Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle kaikista kauneinta! sanoi hän. — Olet kuvannut minulle jotakin, joka ei koskaan ole mennyt mielestäni, kauniin vanhan tavan ystävyyden liitosta, tavan, jota minua oikein haluttaa seurata. Veli, menkäämme mekin, niinkuin sinun ja Anastasian isä tekivät, kirkkoon. Kaunein ja viattomin tyttö on Anastasia, sisko, vihkiköön hän meidät yhteen! Kenelläkään ei sentään ole kauniimpaa tapaa kuin meillä kreikkalaisilla!
Anastasia punastui kuin tuore ruusunlehti. Äitini suuteli Aphtanidesta.
Tunnin kävelyn päässä majastamme, siellä, missä multa peittää tunturit ja yksityiset puut luovat varjoa, oli pieni kirkko. Hopealamppu riippui alttarin edessä.
Minulla oli yllä parhaimmat vaatteeni, valkoiset tostanellit valuivat runsaina poimuina alas lanteita, punainen takki sujui ahtaana ja ruumiinmukaisena, fetsini tupsussa oli hopeaa. Vyössäni olivat veitsi ja pistolit. Aphtanideella oli yllään sininen pukunsa, sellainen, jommoista kreikkalaiset merimiehet käyttävät, hopealaatta jumalanäiteineen riippui hänen rinnallaan, hänen vyönsä oli kallisarvoinen, jommoisia ainoastaan rikkaat herrat voivat kantaa. Jokainen kyllä näki, että me molemmat aioimme juhlaan. Astuimme pieneen yksinäiseen kirkkoon, missä ilta-aurinko ovesta loisti palavaan lamppuun ja kirjaville kultapohjaisille kuville. Me polvistuimme alttarin portaille ja Anastasia asettui eteemme. Pitkä, valkea hame riippui irrallaan ja keveästi hänen kauniiden jäsentensä ympärillä. Hänen valkoista kaulaansa ja rintaansa peitti vanhoista ja uusista rahoista yhteen liitetty verkko, rahat muodostivat kokonaisen suuren kauluksen. Hänen mustat hiuksensa olivat kiinnitetyt päälaelle yhteen ainoaan solmuun, jota piteli pieni myssy, tehty hopea- ja kultarahoista, jotka olivat löydetyt vanhoista temppeleistä. Kauniimpaa koristusta ei millään kreikkalaisella tytöllä ollut. Hänen kasvonsa loistivat, hänen silmänsä olivat kuin kaksi tähteä.
Luimme kaikki kolme hiljaa rukouksemme ja hän kysyi meiltä: — Tahdotteko olla ystävät elämässä ja kuolemassa? Me vastasimme: — Tahdomme. — Tahdotteko te, mitä ikinä tapahtuneekin, muistaa: minun veljeni on osa minusta! Minun salaisuuteni on hänen, minun onneni on hänen! Uhrautuvaisuutta, kestävyyttä, kaikkea varaan hänelle kuin omalle sielulleni! — Ja me toistimme myöntymyksemme ja hän laski kätemme toistemme käsiin, suuteli meitä otsalle ja taas me hiljaa rukoilimme. Silloin astui pappi esiin alttarin ovesta, siunasi meidät kaikki kolme ja laulu, muiden kaikkeinpyhimpien herrojen laulamana, kaikui alttariseinän takana. Ikuinen ystävyydenliitto oli tehty. Kun me nousimme, näin minä äitini kirkon ovella itkevän syvään ja hartaasti.
Kuinka iloista olikaan meidän pienessä majassamme ja Delphin lähteiden varsilla! Illalla, ennenkuin Aphtanideen oli lähdettävä pois, istuimme, hän ja minä mietteissämme kallion reunalla. Hänen kätensä oli kietoutunut vyötäisteni ympäri, minun käteni hänen kaulaansa. Me puhelimme Kreikanmaan hädästä, miehistä, joihin saattoi luottaa. Jokainen ajatus sielussamme oli selvänä meidän molempien edessä. Silloin minä tartuin hänen käteensä.
— Yksi vielä sinun pitää tietää, yksi, jonka tähän hetkeen asti vain Jumala ja minä tiedämme: koko minun sieluni on rakkautta, se on rakkautta voimakkaampaa kuin rakkaus äitiini ja sinuun!
— Ja ketä sinä rakastat? kysyi Aphtanides ja hänen kasvonsa ja kaulansa punastuivat.