— Minä rakastan Anastasiaa! sanoin, — ja hänen kätensä vapisi kädessäni ja hän kävi valkoiseksi niinkuin ruumis. Minä näin sen, minä ymmärsin sen, ja minä luulen myöskin, että minun käteni vapisi. Minä kumarruin hänen puoleensa, suutelin häntä otsalle ja kuiskasin: — En ole koskaan sanonut sitä hänelle, hän ehkä ei rakasta minua! Veli, muista, että olen nähnyt hänet joka päivä, hän on kasvanut minun rinnallani, kasvanut kiinni sieluuni!
— Ja sinun omasi hän olkoon! sanoi hän, — sinun! En saata valehdella sinulle enkä sitä tahdokaan: minäkin rakastan häntä! Mutta huomenna lähden pois. Näemme toisemme vuoden kuluttua, silloin te olette naimisissa, eikö niin? Minulla on hiukan rahoja, ne ovat sinun. Sinä saat ottaa ne, sinun pitää ottaa ne!
Hiljaa me kuljimme yli tunturin. Oli myöhäinen ilta, kun seisoimme äitini majan luona.
Anastasia piteli lamppua meitä vastaan, kun astuimme sisään. Äitini ei ollut siellä. Anastasia katsoi kumman surumielisesti Aphtanideeseen.
— Huomenna sinä lähdet luotamme, sanoi hän. — Voi, kuinka se on minusta ikävää!
— Vai on se sinusta ikävää! sanoi hän ja minusta tuntui, että siinä oli yhtä suuri tuska kuin omani. En voinut puhua, mutta hän tarttui hänen käteensä ja sanoi: — veljemme tässä rakastaa sinua, pidätkö sinä hänestä? Juuri hänen vaikenemisessaan on hänen rakkautensa!
Anastasia vapisi ja purskahti itkuun. Silloin näin minä vain hänet, ajattelin vain häntä. Kiersin käteni hänen vyötäriensä ympäri ja sanoin:
— Niin, minä rakastan sinua!
Silloin painoi hän suunsa minun suutani vastaan, hänen kätensä lepäsivät kaulani ympärillä. Mutta lamppu oli pudonnut lattialle, oli yhtä pimeää ympärillämme kuin rakkaan Aphtanides-raukan sydämessä.
Ennen päivän koittoa hän nousi, suuteli meitä kaikkia jäähyväisiksi ja läksi pois. Äidilleni hän oli antanut kaikki rahansa meitä varten. Anastasia oli minun morsiameni ja muutamia päiviä myöhemmin vaimoni.