Satuja ja tarinoita II

by H. C. Andersen

Varhaisena aamuna meni kuningatar saunaan — se oli rakennettu marmorista ja koristettu pehmeillä tyynyillä ja mitä kauneimmilla matoilla —, ja hän otti kolme rupisammakkoa, suuteli niitä ja sanoi yhdelle: asetu Elisan pään päälle, kun hän tulee kylpyyn, jotta hän kävisi yhtä kömpelöksi kuin sinä! Asetu hänen otsalleen, sanoi hän toiselle, jotta hän kävisi rumaksi kuin sinä, niin ettei hänen isänsä tunne häntä! Lepää hänen sydämellään, kuiskasi hän kolmannelle, anna hänen saada häijy luonne, niin että hän kärsii siitä! Sitten hän asetti rupisammakot kirkkaaseen veteen, joka heti kävi vihreähtävän väriseksi, kutsui Elisan, riisui hänet ja antoi hänen astua alas veteen. Ja hänen painuessaan veteen, asettui yksi rupikonnista hänen hiuksiinsa, toinen hänen otsalleen ja kolmas rinnalle, mutta Elisa ei ensinkään tuntunut sitä huomaavan. Niin pian kuin hän nousi, ui kolme punaista unikukkaa vedessä. Jolleivät eläimet olisi olleet myrkyllisiä ja noidan suutelemia, niin ne olisivat muuttuneet punaisiksi ruusuiksi, mutta kukkasiksi ne kuitenkin tulivat levätessään hänen päänsä päällä ja hänen sydämellään. Hän oli liian hurskas ja viaton, noituudella ei voinut olla mitään valtaa häneen.

Kun paha kuningatar näki sen, hieroi hän hänet saksanpähkinän mehulla niin, että hän kävi aivan tumman ruskeaksi, siveli kauniit kasvot haisevalla voiteella ja vanutti kauniit hiukset. Oli mahdotonta tuntea kaunista Elisaa.

Kun siis hänen isänsä näki hänet, pelästyi hän aivan ja sanoi, ettei se ollut hänen tyttärensä. Kukaan muukaan ei tahtonut tuntea häntä paitsi kahlekoira ja pääskyset, mutta ne olivat eläinparkoja eikä niillä ollut mitään sanomista.

Silloin itki Elisa raukka ja ajatteli seitsemää veljeään, jotka kaikki olivat poissa. Suruissaan hiipi hän ulos linnasta, kulki koko päivän yli vainioiden ja soiden, suureen metsään. Hän ei ensinkään tietänyt minne hän pyrki, mutta hän oli kovin suruissaan ja ikävöi veljiään. He olivat varmaan hekin, niinkuin hän, ajetut maailmalle. Heidät hän tahtoi koettaa löytää.

Vain lyhyen ajan hän oli ollut metsässä, kun yö joutui. Hän oli aivan joutunut pois tiestä ja polulta. Silloin hän laskeutui alas pehmeälle sammalelle, luki ehtoorukouksensa ja nojasi päänsä kantoa vastaan. Oli niin hiljaista, ilma oli niin lauha ja yltympäri ruohossa ja suolla loisti vihreän tulen lailla yli sata kiiltomatoa. Kun hän kädellään hiljaa kosketti yhtä oksaa, putosivat loistavat hyönteiset kuin tähdenlennot alas hänen puoleensa.

Koko yön hän näki unta veljistään: he leikkivät taas lapsina, kirjoittivat timanttirihveleillä kultatauluille ja katselivat kaunista kuvakirjaa, joka oli maksanut puolen valtakuntaa. Mutta taululle eivät he kirjoittaneet, niinkuin ennen, vain nollia ja viivoja, ei, vaan mitä rohkeimpia urotöitä, joita he olivat suorittaneet, kaikkea, mitä he olivat kokeneet ja nähneet. Ja kuvakirjassa oli kaikki elävää, linnut lauloivat ja ihmiset astuivat ulos kirjasta ja puhuivat Elisalle ja hänen veljilleen, mutta kun hän käänsi lehteä, juoksivat he heti takaisin, jotta ei kuviin syntyisi sekamelskaa.

Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Tosin ei hän saattanut sitä nähdä, korkeat puut levittivät oksansa niin tiheinä ja lujina, mutta säteet leikittelivät siellä ulkona kuin löyhyttelevä kultaharso. Vihanta tuoksui ja linnut olivat istuutumaisillaan hänen hartioilleen. Hän kuuli veden loiskivan, siellä oli monta suurta lähteensilmää, jotka kaikki laskivat lammikkoon, missä oli mitä kaunein hiekkapohja. Tosin siellä yltympäri kasvoi tiheitä pensaita, mutta yhteen kohtaan olivat hirvet tehneet suuren aukon, ja siitä meni Elisa veden luo, joka oli niin kirkasta, että jollei tuuli olisi liikuttanut oksia ja pensaita niin, että ne liikkuivat, olisi hänen täytynyt uskoa, että ne olivat maalatut alas pohjaan, niin selvänä kuvastui joka lehti, selvä sellainen, jonka läpi aurinko paistoi, että sellainen, joka oli kokonaan varjossa.

Niin pian kuin hän näki omat kasvonsa, hän aivan pelästyi, niin ruskeat ja rumat ne olivat, mutta kun hän kasteli pienen kätensä ja hankasi silmiä ja otsaa, niin loisti valkea iho taas esiin. Silloin hän riisui kaikki vaatteensa ja astui raikkaaseen veteen. Kauniimpaa kuninkaanlasta kuin hän oli ei ollut tässä maailmassa.

Kun hän taas oli pukeutunut ja palmikoinut pitkät hiuksensa, meni hän kumpuavan lähteen luo, joi kourastaan ja asteli kauemma metsään, itsekään tietämättä minne. Hän ajatteli veljiään, ajatteli hyvää Jumalaa, joka varmaankaan ei heitä häntä. Hän, joka antaa villien metsäomenain kasvaa ravitsemaan nälkäisiä, hän näytti hänellekin sellaisen puun; oksat notkuivat hedelmiä. Täällä hän söi päivällisateriansa, asetti tukia puun oksien alle ja meni niin metsän pimeimpään osaan. Siellä oli niin hiljaista, että hän kuuli omat askeleensa, kuuli jokaisen pienen lakastuneen lehden kahinan, kun ne taipuivat hänen jalkansa alla. Ei lintuakaan siellä näkynyt, ei auringonsädekään voinut tunkea suurten tiheäin puunoksien läpi. Korkeat rungot olivat niin likellä toisiaan, että kun hän katsoi suoraan eteenpäin, näytti siltä, kuin pystyaita aivan toisen vieressä, olisi ympäröinyt häntä. Oi, täällä vallitsi hiljaisuus, jommoista ei hän milloinkaan ennen ollut tuntenut.

Yö tuli pimeä, ei ainoakaan pieni kiiltomato loistanut suosta, alakuloisena pani hän nukkumaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin puunoksat hänen päänsä päällä olisivat menneet syrjään ja Jumala lempein silmin olisi katsellut häneen ja pienet enkelit olisivat kurkistelleet hänen päänsä päällitse ja hänen käsivarsiensa alatse.