Kun hän aamulla heräsi, ei hän tietänyt, oliko hän nähnyt tuon kaiken unissaan vai oliko se todella niin.
Hän kulki muutamia askelia eteenpäin, silloin kohtasi hän vanhan vaimon, jolla oli marjoja kopassa, vanhus antoi hänelle muutamia niistä. Elisa kysyi, eikö hän ollut nähnyt viidentoista prinssin ratsastavan metsän läpi.
— Ei, sanoi vanhus, — mutta eilen minä näin yhdentoista joutsenen, kultakruunut päässä, uivan alas jokea tässä aivan likellä.
Ja hän vei Elisan kappaleen kauemma, töyrään luo. Tämän alapuolella kiemurteli joki. Puut sen varsilla levittivät pitkät, lehtevät oksansa vastatusten, ja missä ne eivät luonnollisen kasvunsa mukaisesti voineet ulottua yhteen, siellä olivat ne repineet juuret irti maasta ja kumartuivat veden yli, oksat punoutuneina toisiinsa.
Elisa sanoi hyvästi vanhukselle ja meni jokea pitkin sinne, missä tämä laski suureen, avonaiseen meren rantaan.
Koko kaunis meri lepäsi nuoren tytön edessä, mutta ei ainoaakaan purjehtijaa näkynyt vesillä, ei ainoaakaan venettä ollut näkyvissä, miten hän siis pääsisi kauemma? Hän katseli lukemattomia pieniä kiviä rannalla, vesi oli hionut ne kaikki pyöreiksi. Lasi, ranta, kivet, kaikki mikä oli ajautunut maihin, oli saanut muodon vedeltä, joka kuitenkin oli paljon pehmeämpää kuin hänen hieno kätensä. Se vyöryy väsymättömänä ja niin tasaantuu se, mikä on kovaa — minä tahdon olla yhtä väsymätön! Kiitos opetuksestanne, te kirkkaat vyöryvät laineet! Kerran, sen sanoo minulle sydämeni, kannatte te minut rakkaiden veljieni luo!
Maihin ajautuneilla kaisloilla lepäsi yksitoista valkoista höyhentä, hän kokosi ne vihkoksi. Niillä oli vesipisaroita, olivatko ne kastetta vaiko kyyneliä, sitä ei kukaan saattanut nähdä. Yksinäistä oli siellä rannalla, mutta hän ei tuntenut sitä. Sillä meri tarjosi ikuista vaihtelua, niin, muutaman tunnin kuluessa enemmän kuin sisäjärvet voivat tarjota koko vuonna. Kun tuli suuri musta pilvi, niin tuntui siltä kuin meri olisi tahtonut sanoa: myöskin minä voin näyttää synkältä! Ja silloin puhalsi tuuli ja aallot käänsivät valkoisen puolen ulospäin. Mutta kun pilvet hohtivat punaisina ja tuuli nukkui, niin oli meri kuin ruusunlehti, milloin se oli vihreä, milloin valkoinen. Mutta miten hiljaisena se lepäsikin, niin vallitsi rannalla kuitenkin hiljainen liikunta. Vesi kohoili heikosti kuin nukkuvan lapsen rinta.
Kun aurinko oli laskemaisillaan, näki Elisa yhdentoista villin joutsenen, kultakruunut päässä, lentävän maata kohti. Ne liitelivät toinen toisensa takana, se oli kuin pitkä valkoinen nauha. Silloin nousi Elisa töyräälle ja piiloutui pensaan taakse. Joutsenet asettuivat aivan hänen likelleen ja räpyttelivät suuria, valkoisia siipiään.
Samassa kun aurinko oli painunut veden taakse, putosi äkkiä joutsenhahmo ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, Elisan veljet. Häneltä pääsi suuri huuto, sillä vaikka ne olivat muuttuneet paljon, tiesi hän, että ne olivat ne, tunsi, että niiden täytyi olla ne. Ja hän juoksi heidän syliinsä, kutsui heitä nimeltä, ja he tulivat niin onnellisiksi, kun näkivät ja tunsivat pienen sisarensa, joka nyt oli niin suuri ja kaunis. He nauroivat ja he itkivät, ja pian olivat he kertoneet toisilleen, miten paha heidän äitipuolensa oli ollut heille kaikille.
— Me veljekset, sanoi vanhin, — lennämme villeinä joutsenina niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Kun se on alhaalla, saamme me inhimillisen hahmomme. Sentähden täytyy meidän aina auringonlaskussa katsoa, että meillä on tuki jalkaamme varten, sillä jos me silloin lennämme ylhäällä pilviä kohti, täytyy meidän ihmisinä syöksyä syvyyteen. Täällä me emme asu, meren toisella puolen on yhtä kaunis maa kuin tämä. Mutta tie sinne on pitkä, meidän täytyy kulkea yli suuren meren eikä tiellämme ole yhtään saarta, jolla voisimme olla yötä, vain yksinäinen luoto kohoaa keskellä merta. Se ei ole suurempi kuin että me kylki kyljessä voimme levätä sillä. Jos meri sattuu olemaan myrskyinen, niin pärskyy vesi korkealle meidän ylitsemme, mutta kuitenkin kiitämme Jumalaa luodosta. Sillä vietämme me yön ihmishahmossamme, ilman sitä emme milloinkaan voisi käydä katsomassa rakasta isänmaatamme, sillä vuoden kaksi pisintä päivää käytämme me lentoomme. Vain kerran vuodessa on meidän sallittu käydä isänkodissamme, yksitoista päivää uskallamme viipyä täällä, lentää yli tämän suuren metsän, mistä me saatamme nähdä linnan, missä synnyimme ja missä isämme asuu, nähdä kirkon korkean tornin, kirkon, minne äitimme on haudattu. Täällä tuntuu meistä siltä kuin puut ja pensaat olisivat sukua kanssamme, täällä kiitävät villit hevoset tasankojen poikki, niinkuin me näimme lapsuudessamme, täällä laulaa miilunpolttaja ne vanhat laulut, joiden mukaan me lapsina tanssimme, täällä on isänmaamme, tänne meitä vetää ja täällä olemme löytäneet sinut, sinä rakas pieni sisar. Kaksi päivää vielä uskallamme viipyä täällä, sitten meidän täytyy rientää pois yli meren, kauniiseen maahan, joka ei ole isänmaamme. Miten saamme sinut mukaan? Meillä ei ole laivaa eikä venettä!