— Kuinka minä voisin pelastaa teidät? sanoi sisar.
Ja he puhelivat keskenään miltei koko yön, silmät ummistettiin vain muutamaksi tunniksi.
Elisa heräsi joutsensiipien havinaan, niiden humistessa hänen ylitsensä. Veljet olivat taas muuttuneet ja lensivät suurissa kaarissa ja vihdoin kauas pois, mutta yksi heistä, nuorin, jäi paikalle. Ja joutsen laski päänsä hänen helmaansa ja hän taputti sen valkoisia siipiä. Koko päivän he olivat yhdessä. Illemmällä tulivat muut takaisin ja kun aurinko oli alhaalla, seisoivat he luonnollisessa hahmossaan.
— Huomenna me lennämme täältä, emme uskalla palata ennen kuin kokonaisen vuoden mentyä, mutta sinua emme voi näin jättää. Onko sinulla rohkeutta seurata? Minun käsivarteni on kylliksi väkevä kantamaan sinut metsän halki, eikö meillä sitten kaikilla olisi kyllin väkevät siivet kantaaksemme sinut yli meren!
— Niin, ottakaa minut mukaan! sanoi Elisa.
Koko yön he viettivät punomalla verkkoa taipuisasta pajunkuoresta ja sitkeästä kaislasta, ja siitä tuli suuri ja luja. Siihen laskeutui Elisa ja kun aurinko tuli esiin ja veljet muuttuivat villeiksi joutseniksi, tarttuivat ne nokkineen verkkoon ja lensivät korkealle pilviä kohti, mukanaan rakas sisar, joka vielä nukkui. Auringonsäteet lankesivat aivan hänen kasvoilleen, sentähden lensi yksi joutsenista hänen päänsä yläpuolella, jotta sen leveät siivet voisivat antaa varjoa.
He olivat kaukana maasta, kun Elisa heräsi. Hän luuli vielä näkevänsä unta, niin kummalliselta hänestä tuntui, että häntä kannettiin meren poikki, ilmojen halki. Hänen vieressään oli oksa mitä kauneimpine kypsine marjoineen ja kimppu hyvänmakuisia juuria. Ne oli nuorin veli koonnut ja pannut hänen viereensä, ja hän hymyili hänelle kiitollisena, sillä hän tunsi, että hän se oli, joka lensi aivan hänen päänsä yläpuolella, varjostaen siivillään.
He olivat niin korkealla, että ensimäinen laiva, jonka he allaan näkivät, oli kuin valkoinen lokki, joka lepäsi veden päällä. Suuri pilvi oli heidän takanaan, se oli kokonainen vuori ja sitä vastaan näki Elisa oman ja yhdentoista joutsenen varjot, niin jättiläiskokoisina ne siinä lensivät. Se oli komeampi taulu kuin mitä hän koskaan oli nähnyt. Mutta sitä myöten kuin aurinko nousi ja pilvi heidän takanaan piteni, katosi liitelevä varjokuva.
Koko päivän lensivät he eteenpäin kuin humiseva nuoli ilman halki, mutta se tapahtui kuitenkin hitaammin kuin tavallista, heillä oli nyt sisar kannettavanaan. Rajuilma nousi, ilta läheni. Tuskissaan näki Elisa auringon laskevan eikä vielä saattanut erottaa yksinäistä luotoa meressä. Hänestä tuntui siltä kuin joutsenet olisivat voimakkaammin liikuttaneet siipiään. Oi, hän oli syypää siihen, etteivät ne kyllin nopeasti päässeet eteenpäin. Kun aurinko on laskenut, muuttuvat ne ihmisiksi, syöksyvät mereen ja hukkuvat. Silloin hän sydämensä pohjasta rukoili Jumalaa, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa. Musta pilvi tuli likemmä, mutta vieläkään ei hän nähnyt mitään luotoa, väkevät tuulenpuuskat ennustivat myrskyä, pilvet olivat yhtenä ainoana suurena, uhkaavana aaltona, joka lyijynraskaana kiiti eteenpäin. Salama seurasi salamaa.
Nyt oli aurinko aivan meren äärellä. Elisan sydän vapisi. Silloin kiitivät joutsenet alaspäin niin äkkiä, että hän luuli putoavansa, mutta samassa ne taas liitelivät. Aurinko oli puoleksi alhaalla vedessä, vasta silloin näki hän pienen luodon allansa, se ei näyttänyt suuremmalta kuin hylje, joka nosti päätään vedestä. Aurinko laski niin nopeasti, nyt se oli kuin tähti vain. Silloin sattui hänen jalkansa kiinteään kamaraan, aurinko sammui niinkuin viimeinen kipuna palavassa paperissa, käsi kädessä näki hän veljesten seisovan ympärillään, mutta enempää tilaa kuin juuri heille ja hänelle ei siinä myöskään ollut. Meri hyrskyi luotoa vastaan ja huuhtoi kuin rankkasade heidän ylitseen. Taivas loisti alati loimuavassa tulessa ja ukkosen jyrähdykset seurasivat toisiaan. Mutta sisar ja veljet pitelivät toisiaan käsistä ja veisasivat virren, mistä he saivat lohdutusta ja rohkeutta.