Päivän koittaessa oli ilma puhdas ja tyven. Niin pian kuin aurinko nousi, lensivät joutsenet, vieden Elisan pois saarelta. Meri kävi vielä voimakkaana, näytti, heidän ollessaan korkealla ilmassa, siltä kuin valkoinen vaahto tummanvihreällä merellä olisi ollut miljoonia joutsenia, jotka ajelehtivat vedessä.
Kun aurinko nousi korkeammalle, näki Elisa edessään, puoleksi uiden ilmassa, vuoriston, tuntureillaan loistavia jääröykkiöitä, ja keskellä sitä varmaankin penikulmanpituisen linnan, toinen uljas pilaristo toisensa päällä. Alapuolella keinui palmumetsiä ja loistokukkia, suuria kuin myllynpyörät. Hän kysyi, oliko tuo se maa, mihin hän oli matkalla, mutta joutsenet pudistivat päitään, sillä se, mitä hän näki, oli Fata Morganan kaunis, alati vaihteleva pilvilinna. Sinne he eivät uskaltaneet viedä ketään ihmistä. Elisa tuijotti siihen. Silloin romahtivat vuoret, metsät ja linnat ja siinä seisoi kaksikymmentä uljasta kirkkoa, kaikki korkeine tornineen ja suippoine ikkunoineen toistensa kaltaisina. Hän luuli kuulevansa urkujen soivan, mutta se oli meri, jonka hän kuuli. Nyt oli hän aivan lähellä kirkkoja, silloin tuli näistä kokonainen laivasto, joka purjehti hänen allansa. Hän katsahti alas ja se olikin vain meriusvaa, joka kiiti veden poikki. Niin, alituista vaihtelua hänellä oli silmien edessä, ja nyt hän näki sen todellisen maan, mihin hän oli matkalla. Siellä kohoilivat kauniit siniset vuoret setrimetsineen, kaupunkeineen ja linnoineen. Hyvän aikaa ennen kuin aurinko laski, istui hän tunturilla suuren rotkon edessä, joka kasvoi hienoja vihreitä köynnöskasveja, näytti siltä kuin ne olisivat olleet kirjailtuja mattoja.
— Saadaanpa nyt nähdä mitä unta sinä yöllä näet täällä! sanoi nuorin veli ja osoitti hänelle hänen makuuhuoneensa.
— Kunhan saisinkin nähdä unta siitä, miten voisin pelastaa teidät! sanoi Elisa.
Ja tämä ajatus askarteli hänessä elävänä, hän rukoili Jumalalta hartaasti hänen apuaan, niin yksinpä unessakin jatkoi hän rukoilemistaan. Silloin hänestä tuntui siltä kuin hän olisi lentänyt korkealle ilmaan, Fata Morganan pilvilinnalle, ja haltiatar tuli häntä vastaan kauniina ja sädehtivänä, ja kuitenkin muistutti hän aivan sitä vanhaa vaimoa, joka oli antanut hänelle marjoja metsässä ja kertonut hänelle joutsenista, joilla oli päässä kultakruunut.
— Sinun veljesi voidaan pelastaa! sanoi hän, — mutta onko sinulla rohkeutta ja kestävyyttä? Tosin on meri pehmeämpi kuin sinun hienot kätesi ja muuttaa kuitenkin kovien kivien muodon, mutta se ei tunne sitä tuskaa, minkä sinun kätesi tulevat tuntemaan. Sillä ei ole sydäntä, se ei kärsi sitä hätää ja tuskaa, mikä sinun täytyy kestää. Näetkö tämän tulinokkosen, jota minä pidän kädessäni? Tätä lajia kasvaa paljon rotkon ympärillä, missä sinä nukut. Ainoastaan nämä täällä ja ne, jotka kasvavat kirkkomaan haudoilla, kelpaavat käytettäviksi, huomaa se. Ne sinun pitää poimia, vaikka ne polttaisivat ihosi rakoille. Vaivaa nokkoset jaloillasi, niin saat pellavia. Siitä sinun pitää punoa ja kutoa yksitoista pitkähihaista panssaripaitaa, viskaa ne yhdentoista villin joutsenen päälle, niin laukeaa noituuden valta. Mutta huomaa, että siitä hetkestä lähtien, jolloin sinä alat työsi ja siihen asti kuin se on täytetty, et saa puhua, vaikka vuosia kuluisi välillä. Ensi sana, jonka lausut, menee kuin tappava tikari veljiesi sydämeen. Sinun kielestäsi riippuu heidän henkensä. Huomaa kaikki tämä!
Ja samassa kosketti hän nokkosella hänen kättään. Se oli kuin polttavaa tulta, Elisa heräsi siihen. Oli valkoinen päivä ja aivan likellä sitä paikkaa, missä hän oli nukkunut, oli samanlainen nokkonen kuin se, minkä hän oli nähnyt unissaan. Silloin hän lankesi polvilleen, kiitti Jumalaa ja läksi ulos rotkosta, alkaakseen työnsä. Hienoine käsineen hän kävi kiinni ilkeihin nokkosiin, ne olivat kuin tulta. Suuria rakkoja ne polttivat hänen käsiinsä ja käsivarsiinsa, mutta mielellään kärsi hän sen, kunhan vain saattoi pelastaa rakkaat veljet. Hän vaivasi joka nokkosen paljaine jalkoineen ja punoi sitten vihreän pellavan.
Kun aurinko oli laskenut, tulivat veljet, ja he pelästyivät tavatessaan hänet niin mykkänä. He luulivat pahan äitipuolen lähettäneen uuden noituuden. Mutta kun he näkivät hänen kätensä, ymmärsivät he, mitä hän teki heidän tähtensä, ja nuorin veli itki ja minne hänen kyyneleensä putosivat, siellä ei Elisa tuntenut mitään kipua, sieltä katosivat polttavat rakot.
Yön hän vietti työssään, sillä hänellä ei ollut rauhaa, ennenkuin hän oli pelastanut rakkaat veljet. Koko seuraavan päivän, kun joutsenet olivat poissa, istui hän yksinäisyydessään, mutta ei milloinkaan ollut aika lentänyt niin nopeasti. Yksi panssaripaita oli jo valmiina, nyt hän aloitti seuraavaa.
Silloin soivat metsästystorvet vuorten välissä, hän aivan pelästyi. Ääni tuli likemmäksi, hän kuuli koirien haukkuvan. Säikähdyksissään riensi hän rotkoon, sitoi nokkoset, jotka oli koonnut ja häkilöinyt, kimppuun ja istuutui sille.