Samassa juoksi suuri koira esiin ryteiköstä, ja heti jälessä toinen ja vieläkin yksi. Ne haukkuivat lujaan, juoksivat takaisin ja tulivat taas esiin. Ei kestänyt montakaan minuuttia, kun kaikki metsästäjät seisoivat rotkon edustalla ja kaunein heistä oli maan kuningas. Hän astui Elisan luo, ei ikinä hän ollut nähnyt ihanampaa tyttöä.
— Kuinka sinä olet tullut tänne, sinä kaunis lapsi? sanoi hän.
Elisa pudisti päätään, hän ei uskaltanut puhua, hänen veljiensä pelastus ja elämä oli kysymyksessä. Hän piiloitti kätensä esiliinan alle, jottei kuningas näkisi, mitä hänen täytyi kärsiä.
— Tule minun mukaani, sanoi hän, — tänne et sinä saa jäädä! Jos sinä olet yhtä hyvä kuin sinä olet kaunis, niin minä puetan sinut silkkiin ja samettiin, panen kultakruunun päähäsi ja sinä saat elää ja olla komeimmassa linnassani! Ja niin hän nosti hänet hevosensa selkään. Elisa itki ja väänteli käsiään, mutta kuningas sanoi: — Minä tahdon vain sinun onneasi, kerran sinä minua kiität siitä! Ja niin hän kiidätti vuorten välitse ja piteli häntä edessään hevosen selässä, ja metsästäjät laskettivat perässä.
Kun aurinko laski, lepäsi komea kuningaskaupunki kirkkoineen ja kupukattoineen heidän edessään, ja kuningas vei hänet linnaan, missä suuret suihkuvedet loiskuivat korkeissa marmorisaleissa, missä seinät ja katot upeilivat täynnä maalauksia. Mutta hänen silmänsä eivät nähneet niitä, hän itki ja suri. Tahdottomana salli hän naisten pukea itsensä kuninkaallisiin vaatteihin, punoa helmiä hiuksiinsa ja vetää hienot hansikkaat palaneihin sormiinsa.
Kun hän seisoi siinä kaikessa loistossaan, oli hän niin häikäisevän kaunis, että hovi kumarsi hänen edessään entistä syvempään, ja kuningas valitsi hänet morsiamekseen, vaikka arkkipiispa ravisti päätään ja kuiskasi, että kaunis metsätyttö varmaan oli noita, joka häikäisi heidän silmänsä ja lumosi kuninkaan sydämen.
Mutta kuningas ei kuunnellut sitä, hän antoi musiikin soida, kantaa esiin mitä kallisarvoisimpia ruokia, hän antoi kauneimpien tyttöjen tanssia Elisan ympärillä, ja hänet vietiin läpi lemuavien puutarhojen komeihin saleihin. Mutta ei hymykään tullut hänen huulilleen tai hänen silmiinsä, suru pysyi siellä ikuisena perintönä ja omaisuutena. Nyt avasi kuningas pienen huoneen aivan sen vieressä, missä hänen piti nukkua. Se oli koristettu kallisarvoisilla vihreillä matoilla ja muistutti aivan rotkoa, missä hän oli ollut. Lattialla oli se pellavakimppu, minkä hän oli kehrännyt nokkosista, ja katossa riippui panssaripaita, joka oli kudottu valmiiksi. Kaiken tämän oli yksi metsästäjistä ottanut mukaansa harvinaisuutena.
— Täällä sinä saatat uneksia olevasi entisessä kodissasi! sanoi kuningas. — Tässä on se työ, joka siellä kiinnitti mielesi. Nyt, keskellä loistoasi saattaa sinua huvittaa muistella tuota aikaa.
Kun Elisa näki tämän, joka oli niin likellä hänen sydäntään, värähti hymy hänen suupielissään ja veri palasi kasvoille. Hän ajatteli veljiensä pelastamista, suuteli kuninkaan kättä ja kuningas painoi hänet sydäntään vastaan ja käski kaikkien kirkonkellojen kuuluttaa hääjuhlaa. Kaunis mykkä tyttö metsästä oli maan kuningatar.
Silloin kuiskasi arkkipiispa pahoja sanoja kuninkaan korvaan, mutta ne eivät tunkeneet hänen sydämeensä, häät piti vietettämän, arkkipiispan itsensä täytyi laskea kruunu hänen päähänsä, ja hän painoi pahansuovasti ahtaan renkaan niin syvään otsalle, että teki kipeää. Elisan sydämen ympärillä oli kuitenkin raskaampi rengas: suru veljistä, hän ei tuntenut ruumiillista tuskaa. Hänen suunsa oli mykkä, veisihän ainoakin sana hänen veljiltänsä hengen, mutta hänen silmissään eli syvä rakkaus hyvään kauniiseen kuninkaaseen, joka teki kaikkensa ilahuttaaksensa häntä. Koko sydämellään kävi hän hänelle päivä päivältä alttiimmaksi, oi, kunhan hän saisikin uskoutua hänelle, kertoa hänelle kärsimyksensä! Mutta mykkänä hänen täytyi olla, mykkänä täytyi hänen täyttää tehtävänsä. Sentähden hiipi hän yöllä hänen rinnaltaan, meni pieneen salakammioon, joka oli koristettu luolaksi, ja hän kutoi panssaripaidan toisensa jälkeen valmiiksi. Mutta kun hän aloitti seitsemännen, niin ei hänellä enään ollut pellavia.