Kirkkomaalla tiesi hän kasvavan niitä nokkosia, joita hänen tuli käyttää, mutta hänen itsensä täytyi ne poimia. Kuinka hän pääsisi sinne?
— Oi, mitä onkaan kipu minun sormissani sen tuskan rinnalla, mitä sydämeni kärsii! ajatteli hän. — Minun täytyy uskaltaa! Jumala ei kiellä minulta apuaan!
Hengen hädässä, ikäänkuin hän olisi ollut ryhtymässä huonoon tekoon, hiipi hän tähtikirkkaana yönä alas puutarhaan, meni pitkien puukujien läpi yksinäisiä katuja kirkkomaalle. Siellä näki hän yhdellä leveimmistä hautakivistä piirissä istumassa vamppyyreja, inhoittavia naisolentoja, jotka riisuivat ryysynsä ikäänkuin olisivat aikoneet, kylpeä ja sitten ne pitkine laihoine sormineen kaivoivat vastapeitettyjä hautoja, ottivat esiin ruumiit ja söivät niiden lihaa. Elisan täytyi mennä aivan niiden ohi ja ne kiinnittivät häneen pahat silmänsä, mutta hän luki rukouksensa, kokosi polttavat nokkoset ja kantoi ne kotiin linnaan.
Vain yksi ainoa ihminen oli nähnyt hänet, arkkipiispa: hän oli ylhäällä, kun muut nukkuivat. Nyt oli toki se, mitä hän väitti, osottautunut todeksi: kuningattaren laita ei ollut, niinkuin piti. Hän oli noita, sentähden hän oli lumonnut kuninkaan ja koko kansan.
Rippituolissa sanoi hän kuninkaalle, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän epäili, ja kun nuo kovat sanat läksivät hänen huuliltaan, pudistivat puuhun veistetyt pyhäinkuvat päätään ikäänkuin sanoakseen: se ei ole niin, Elisa on viaton. Mutta arkkipiispa selitti sen toisin, hän arveli, että ne todistivat Elisaa vastaan, että ne pudistivat päätään hänen syntinsä vuoksi. Silloin vieri kaksi raskasta kyyneltä alas kuninkaan poskea, hän meni kotiin epäilys sydämessään. Ja hän oli öisin nukkuvinaan, mutta hänen silmiinsä ei tullut unta, hän huomasi, kuinka Elisa nousi, joka yö hän tämän uudisti ja joka kerta seurasi kuningas ja näki hänen katoavan salakammioonsa.
Päivä päivältä kävi hänen katsantonsa synkemmäksi, Elisa näki sen, mutta ei ymmärtänyt miksi, se teki hänet kuitenkin levottomaksi ja mitä hän sydämessään kärsikään veljien tähden! Kuninkaalliselle sametille ja purppuralle vuosivat hänen katkerat kyyneleensä, ne lepäsivät siinä kuin kimmeltävät timantit, ja kaikki, jotka näkivät upean loiston, toivoivat olevansa kuningatar. Pian oli hänen työnsä kuitenkin päättymäisillään, ainoastaan yksi panssaripaita vielä puuttui. Mutta pellavaa ei hänellä myöskään enään ollut eikä ainoaakaan nokkosta. Yhden kerran, vain tämän viimeisen, täytyi hänen sentähden mennä kirkkomaalle poimimaan muutamia kourallisia. Hän ajatteli tuskissaan yksinäistä kulkuaan ja kauheita vamppyyreja, mutta hänen tahtonsa oli yhtä luja kuin hänen luottamuksensa Jumalaan.
Elisa meni, mutta kuningas ja arkkipiispa seurasivat. He näkivät hänen ristikkoportin luona katoavan kirkkomaalle, ja kun he sitä likenivät, istuivat vamppyyrit hautakivellä samanlaisina kuin Elisa oli ne nähnyt, ja kuningas kääntyi pois. Sillä näiden joukossa kuvitteli hän näkevänsä hänet, jonka pää vielä tänä iltana oli levännyt hänen rinnallaan.
— Kansa hänet tuomitkoon! sanoi hän, ja kansa tuomitsi:
— Hänet on poltettava punaisissa liekeissä!
Muhkeista kuningassaleista vietiin hänet pimeään, kosteaan loukkoon, missä tuuli puhalsi sisään ristikoilla varustetuista ikkunoista. Sametin ja silkin asemasta antoivat he hänelle sen pellavakimpun, jonka hän oli koonnut, sille hän saattoi laskea päänsä. Kovien, polttavien panssaripaitojen, jotka hän oli kutonut, piti olla patjana ja peitteenä, mutta mitään rakkaampaa eivät he olisi voineet hänelle lahjoittaa, hän kävi taas kiinni työhönsä ja rukoili Jumalaansa. Ulkopuolella lauloivat katupojat pilkkalauluja hänestä, ei yksikään sielu lohduttanut häntä ystävällisellä sanalla.