Silloin humahti illan tullen aivan lähellä ristikkoa joutsenensiipi. Se oli nuorin veljeksistä, hän oli löytänyt sisaren. Ja Elisa nyyhki ääneen ilosta, vaikka hän tiesi, että tuleva yö ehkä oli viimeinen, mikä hänellä oli elettävänä. Mutta nythän työ olikin miltei täytetty ja hänen veljensä olivat täällä.
Arkkipiispa tuli viettämään viimeistä hetkeä hänen luonaan, sen hän oli luvannut kuninkaalle, mutta Elisa pudisti päätään, pyysi katsein ja ilmein, että hän lähtisi: tänä yönähän hänen täytyi päättää työnsä, muuten olisi kaikki ollut turhaa, kaikki tuska, kyyneleet ja unettomat yöt. Arkkipiispa meni pois, lausuen pahoja sanoja häntä vastaan, mutta Elisa raukka tiesi, että hän oli viaton, ja jatkoi työtään.
Pienet hiiret juoksivat lattialla, ne kuljettivat nokkoset hänen jalkainsa juureen toki hiukkasen auttaakseen, ja rastas istuutui ikkunan ristikon ääreen ja lauloi koko yön niin iloisesti kuin se saattoi, jottei hän menettäisi rohkeuttaan.
Aamu vasta koitti, vasta tunnin perästä aurinko nousee. Silloin seisoivat nuo yksitoista veljestä linnan portilla, vaatien, että heidät vietäisiin kuninkaan eteen, mutta se ei saattanut tapahtua, vastattiin, olihan vielä yö, kuningas nukkui eikä häntä uskaltanut herättää. He pyysivät, he uhkasivat, vartija tuli, niin, jopa itse kuningaskin astui ulos ja kysyi, mitä tämä merkitsee. Silloin nousi aurinko, mitään veljiä ei näkynyt, mutta yli linnan lensi yksitoista villiä joutsenta.
Ulos kaupungin portista tulvi koko kansa, se tahtoi nähdä noitaa poltettavan. Kurja hevonen veti rattaita, missä hän istui. Hänen ylleen oli annettu mekko paksua säkkikangasta, hänen kauniit pitkät hiuksensa riippuivat valloillaan sorjan pään ympärillä, hänen poskensa olivat kalmankalpeat, hänen huulensa liikkuivat hiljaa, sormien punoessa vihreää pellavaa. Ei matkalla kuolemaansakaan hän päästänyt käsistään aloitettua työtä: kymmenen panssaripaitaa oli hänen jalkainsa juuressa, yhdennettätoista hän kutoi. Roskaväki pilkkasi häntä.
— Kas noitaa, kuinka se mutisee! Virsikirjaa ei hän pitele käsissään, ei, vaan rumaa noituuttaan hän jatkaa, repikää se hänen käsistään tuhansiksi kappaleiksi!
Ja he tunkeutuivat kaikki hänen kimppuunsa ja aikoivat repiä sen rikki. Silloin tulla viiletti yksitoista valkeaa joutsenta. Ne asettuivat hänen ympärilleen rattaille ja räpyttelivät suuria siipiään. Silloin väistyi joukko kauhistuksissaan syrjään.
— Se on merkki taivaasta! Hän on varmaan viaton! kuiskasivat monet, mutta he eivät uskaltaneet sanoa sitä ääneen.
Nyt tarttui pyöveli hänen käteensä. Silloin viskasi hän kiireesti yksitoista paitaa joutsenten päälle, ja siinä seisoi yksitoista kaunista prinssiä, mutta nuorimmalla oli joutsenensiipi toisen käsivarren sijasta, sillä hänen panssaripaidastaan puuttui hiha, Elisa ei ollut saanut sitä valmiiksi.
— Nyt minä uskallan puhua! sanoi hän. — Minä olen viaton!