Puutarhan toisessa päässä tiesi hän olevan lehtimajan kauniine kaprifolioineen, kukkaset näyttivät suurilta maalatuilta sarvilta. Yhteen näistä päätti hän astua ja nukkua aamuun asti.
Hän lensi sinne. Hiljaa! Siellä sisällä oli kaksi ihmistä, nuori kaunis mies ja mitä ihanin neito. He istuivat vieretysten ja toivoivat, ettei heidän ikinä tarvitsisi erota. He pitivät kovin paljon toisistaan, paljon enemmän kuin parhaimmat lapset voivat pitää äidistään ja isästään.
— Meidän täytyy kuitenkin erota! sanoi nuori mies. — Sinun veljesi ei ole minulle suopea, sentähden lähettää hän minut asialle niin kauas vuorten ja järvien taakse. Hyvästi, suloinen morsiameni, sillä sitä sinä minulle kuitenkin olet!
Ja sitten he suutelivat toisiaan ja nuori neito itki ja antoi hänelle ruusun. Mutta ennenkuin hän ojensi sen hänelle, painoi hän sille suudelman, niin lujasti ja hellästi, että kukkanen avautui. Silloin lensi pieni haltija sinne sisään ja nojasi päänsä hienoja, lemuavia seiniä vastaan. Mutta hän saattoi kyllä kuulla, että sanottiin: hyvästi, hyvästi! Ja hän tunsi, että ruusu sai paikkansa nuoren miehen rinnalla — oi, kuinka sydän siellä sisällä sykkikään! Pieni haltija ei ensinkään voinut vaipua uneen, niin se sykki.
Kauan ei ruusu levännyt hiljaa rinnalla, mies otti sen esiin ja yksinään kulkiessaan läpi pimeän metsän suuteli hän kukkaa, oi, niin usein ja voimakkaasti, että pieni haltija oli puristumaisillaan kuoliaaksi. Hän saattoi lehden läpi tuntea, kuinka miehen huulet paloivat ja itse ruusukin oli avautunut niinkuin voimakkaimmassa keskipäivän auringossa.
Silloin tuli siellä toinen mies, tumma ja suuttunut. Hän oli kauniin tytön paha veli. Hän otti esiin veitsen, terävän ja suuren, ja toisen suudellessa ruusua, pisti paha mies hänet kuoliaaksi, leikkasi poikki hänen päänsä ja hautasi sen yhdessä ruumiin kanssa pehmoiseen maahan niinipuun alle.
— Nyt hän on unohdettu ja poissa, ajatteli paha veli, — hän ei koskaan enää tule takaisin. Hänen piti tehdä pitkä matka, yli vuorten ja metsäin, silloin voi helposti menettää henkensä ja sen hän on tehnyt. Hän ei enään tule ja minulta ei sisareni koskaan uskalla kysyä häntä.
Sitten raapi hän jalallansa kuihtuneita lehtiä aukilapioidun maan päälle ja palasi kotiin pimeässä yössä. Mutta hän ei mennyt yksinään, niinkuin hän luuli: pieni haltija seurasi mukana. Se istui kuihtuneessa, kokoon käärityssä lehmuksenlehdessä, joka oli pudonnut pahan miehen hiuksiin hänen kaivaessaan hautaa. Hattu oli nyt pantu päähän, siellä sisällä oli pimeää ja haltija vapisi pelosta ja vihasta inhoittavan teon johdosta.
Aamun koittaessa tuli paha mies kotiin. Hän otti hatun päästään ja meni sisaren makuuhuoneeseen. Siellä nukkui kaunis, kukoistava tyttö ja näki unta hänestä, josta hän niin paljon piti ja jonka hän luuli kulkevan vuorten yli ja metsäin halki. Ja paha veli kumartui hänen puoleensa ja hymyili ilkeästi, niinkuin piru saattaa hymyillä. Silloin putosi kuihtunut lehti hänen hiuksistaan alas vuoteen peitteelle, mutta hän ei huomannut sitä, vaan meni pois nukkuakseen hiukkasen siinä aamun koitossa. Mutta haltija hiipi kuihtuneesta lehdestä, meni nukkuvan tytön korvaan ja kertoi hänelle kuin unessa hirveän murhan, kuvasi paikan, missä veli oli surmannut hänet ja mihin hän oli pannut hänen ruumiinsa, kertoi kukoistavasta niinipuusta aivan vieressä ja sanoi: — jotta sinä et luulisi sitä, mitä sinulle olen kertonut, pelkäksi uneksi, niin tapaat vuoteeltasi kuihtuneen lehden. Ja sen hän tapasi, kun hän heräsi.
Oi, mitä katkeria kyyneleitä hän itkikään! Eikä hän uskaltanut kenellekään uskoa suruaan. Ikkuna oli kaiken päivää auki, pieni haltija olisi helposti päässyt puutarhaan ruusujen ja kaikkien muiden kukkasten luo, mutta hän ei hennonut jättää murheellista. Ikkunalla oli kuukausiruusupuu, yhteen sen kukkasista hän asettui ja katseli tyttö raukkaa. Hänen veljensä tuli monta kertaa huoneeseen ja hän oli hyväntuulinen ja häijy, mutta sisar ei uskaltanut lausua sanaakaan suuresta sydänsurustaan.