Niin pian kuin tuli yö, hiipi hän talosta, meni metsään sille paikalle, missä niinipuu oli, repi lehdet pois maasta, kaivoi maata ja löysi heti surmatun. Oi, kuinka hän itkikään ja rukoili Jumalaa, että hänkin pian saisi kuolla.
Mielellään hän olisi vienyt ruumiin mukaansa kotiin, mutta sitä ei hän voinut. Niin otti hän kalpean pään suljettuine silmineen, suuteli kylmää suuta ja varisti mullan hänen kauniista hiuksistaan. — Tämän minä tahdon pitää! sanoi hän, ja pantuaan maata ja lehtiä kuolleen ruumiin päälle, otti hän pään mukaansa kotiin ja pienen oksan siitä jasmiinipuusta, joka kukoisti metsässä, missä hänet oli murhattu.
Niin pian kuin hän oli huoneessa, nouti hän ensimäisen kukkaruukun, jonka löysi. Siihen hän pani kuolleen pään, toimitti multaa päälle ja istutti sitten jasmiininoksan ruukkuun.
— Hyvästi, hyvästi! kuiskasi pieni haltija. Hän ei enää kestänyt nähdä tätä surua ja lensi sentähden puutarhaan ruusunsa luo. Mutta se oli kukkinut loppuun, vain muutamia kalpeita lehtiä riippui vihreän kiulukan ympärillä.
— Oi, kuinka pian sentään kaikki kaunis ja hyvä katoaa! huokasi haltija. Vihdoin löysi hän vielä yhden ruusun, siitä tuli hänen talonsa, sen hienojen, tuoksuvien lehtien takana saattoi hän elää ja olla.
Joka aamu lensi hän tyttö raukan ikkunan luo ja siellä tämä aina seisoi kukkaruukun ääressä ja itki. Katkerat kyyneleet putosivat jasmiininoksalle ja kun hän päivä päivältä kävi kalpeammaksi ja kalpeammaksi, kävi oksa tuoreemmaksi ja vihannammaksi. Vesa kasvoi esiin toisensa perästä, tuli pieniä valkoisia kukannuppuja ja hän suuteli niitä, mutta paha veli torui ja kysyi, oliko hän tullut hulluksi. Hän ei voinut sietää eikä käsittää, että hän aina itki tuon kukkaruukun ääressä. Eihän hän tietänyt, mitkä silmät siellä olivat suljettuina ja mitkä punaiset huulet siellä olivat muuttuneet maaksi. Ja tyttö taivutti päänsä kukkaruukkua vastaan ja pieni ruusunhaltija tapasi hänet siinä uinumassa. Silloin astui hän hänen korvaansa, kertoi illasta lehtimajassa, ruusun tuoksusta ja haltijain rakkaudesta. Tyttö näki niin suloista unta ja hänen nähdessään unta, haihtui elämä pois. Hän oli kuollut rauhallisen kuoleman, hän oli taivaassa sen luona, jota hän rakasti.
Ja jasmiinikukkaset avasivat suuret valkoiset kellonsa, ne lemusivat niin ihmeellisen suloisesti, muulla tavoin eivät ne voineet itkeä kuollutta.
Mutta paha veli katseli kaunista, kukoistavaa puuta, otti sen perintötavarana ja pani sen makuuhuoneeseensa, aivan vuoteen viereen, koska se oli kaunis katsella ja tuoksu oli niin makea ja suloinen. Pieni ruusunhaltija seurasi mukana, lensi kukasta kukkaan, asuihan jokaisessa pieni sielu, ja tälle kertoi hän surmatusta nuoresta miehestä, jonka pää nyt oli maana maan alla, kertoi pahasta veljestä ja sisar-raukasta.
— Me tiedämme sen! sanoi joka sielu kukkasissa, — me tiedämme sen! Emmekö me ole kasvaneet esiin surmatun silmistä ja huulista? Me tiedämme sen, me tiedämme sen! Ja sitten ne niin kummasti nyökkäsivät päätään.
Ruusunhaltija ei voinut käsittää, miten ne saattoivat olla niin levolliset. Ja hän lensi mehiläisten luo, jotka keräsivät hunajaa, kertoi heille tarinan pahasta veljestä, ja mehiläiset sanoivat sen kuningattarelleen, joka käski, että heidän kaikkien seuraavana aamuna piti surmata murhaaja.