Mutta sitä edellisenä yönä — se oli ensimäinen yö sisaren kuoleman jälkeen, — kun veli nukkui vuoteessaan aivan likellä tuoksuvaa jasmiinipuuta, avautui jokainen kukkamalja, ja näkymättöminä, mutta varustettuina myrkyllisillä keihäillä, astuivat kukkaissielut esiin, ja he asettuivat ensin hänen korvansa juureen ja kertoivat hänelle pahoja unia, lensivät sitten hänen huuliensa yli ja pistivät hänen kieltään noilla myrkyllisillä keihäillä.
— Nyt me olemme kostaneet kuolleen! sanoivat he ja vetäytyivät takaisin jasmiinin valkoisiin kelloihin.
Kun tuli aamu ja makuuhuoneen ikkuna yhtäkkiä kiskaistiin auki, lensi ruusunhaltija mehiläiskuningattaren ja koko mehiläisparven kanssa sisään surmaamaan häntä.
Mutta hän oli jo kuollut. Ihmisiä seisoi vuoteen ympärillä ja he sanoivat: jasmiinin tuoksu on surmannut hänet!
Silloin ymmärsi ruusunhaltija kukkasten koston ja hän kertoi sen mehiläisten kuningattarelle, ja tämä surisi koko parvineen kukkaruukun ympärillä. Mehiläisiä ei saatu karkoitetuiksi. Silloin nosti muuan nuori mies pois kukkaruukun ja yksi mehiläisistä pisti häntä käteen, niin että hän pudotti ruukun ja se meni rikki.
Silloin näkivät he valkoisen pääkallon ja he tiesivät, että vainaja vuoteessa oli murhamies.
Ja mehiläiskuningatar surisi ilmassa ja lauloi kukkasten kostosta ja ruusunhaltijasta ja siitä, että pienimmänkin lehden takana asuu yksi, joka voi kertoa ja kostaa pahan.
Sikopaimen.
Oli kerran köyhä prinssi. Hänellä oli kuningaskunta, joka oli aivan pieni, mutta aina se sentään oli niin suuri, että sen varassa saattoi mennä naimisiin, ja naimisiin hän tahtoi.
Täytyikin tietysti olla rohkea poika uskaltaessaan sanoa keisarin tyttärelle: huolitkos sinä minusta? Mutta hän uskalsi kuin uskalsikin, sillä hänen nimensä oli laajalti kuulu, oli satoja prinsessoja, jotka olisivat sanoneet kiitoksia, mutta tämäpä ei tehnyt sitä.