Kuulkaahan nyt.
Prinssin isän haudalla kasvoi ruusupuu, oi, mikä ihana ruusupuu. Se kukki ainoastaan joka viides vuosi ja silloinkin yhden ainoan kukan, mutta se oli ruusu, joka tuoksui niin suloisesti, että kun haistoi sitä, niin unohti kaikki surunsa ja huolensa, ja sitten oli prinssillä satakieli, joka osasi laulaa, ikäänkuin kaikki kauniit sävelet olisivat asustaneet sen pienessä kurkussa. Tämä ruusu ja tämä satakieli piti prinsessan saada ja sentähden ne pantiin suuriin hopeakoteloihin ja lähetettiin hänelle.
Keisari kannatti ne edellänsä suureen saliin, missä prinsessa leikki "vieraisilla" hovinaistensa kanssa. Muuta eivät he toimittaneet. Ja kun prinsessa näki suuret kotelot lahjoineen, taputti hän käsiään ilosta.
— Kunpa se vain olisi pieni kisimirri! sanoi hän, mutta sieltä tulikin tuo ihana ruusu.
— Ei, mutta kuinka se on ihastuttavasti tehty! sanoivat kaikki hovinaiset.
— Se on enemmän kuin ihastuttava! sanoi keisari, — se on kaunis!
Mutta prinsessa tunnusteli sitä ja silloin hän oli purskahtamaisillaan itkuun.
— Hyi pappa! sanoi hän, — se ei ole keinotekoinen, se on oikea!
— Hyi! sanoivat kaikki hoviväet, — se on oikea!
— Katsotaan nyt ensin, mitä toisessa kotelossa on, ennenkuin suututaan! tuumi keisari, ja sitten tuli satakieli esiin. Se lauloi niin kauniisti, ettei siitä ihan heti voinut sanoa mitään pahaa.