— Superbe! charmant! sanoivat hovinaiset, sillä he puhuivat koko joukko ranskaa, toinen toistaan hullummin.
— Kuinka tuo lintu tuo mieleeni keisarinna vainajan pelirasian! sanoi vanha kavaljeeri. — Oi niin, ihan sama ääni, sama esitystapa!
— Niin! sanoi keisari, ja sitten hän itki kuin pieni lapsi.
— En minä sittenkään uskoisi, että se on oikea! sanoi prinsessa.
— Kyllä se on oikea lintu, sanoivat ne, jotka olivat tuoneet sen.
— No, antakaa linnun sitten lentää, sanoi prinsessa, eikä hän millään muotoa tahtonut sallia prinssin tulla.
Mutta prinssi ei säikähtänyt. Hän vatkasi kasvoihinsa ruskeaa ja mustaa, painoi hatun päähänsä ja koputti.
— Hyvää päivää, keisari! sanoi hän, — enkös minä pääsisi palvelukseen tänne linnaan?
— Jaa, tänne on niin paljon hakijoita! sanoi keisari, — mutta jahka minä ajattelen! Minä tarvitsen jonkun paimentamaan sikoja! Sillä niitä meillä on paljon!
Ja sitten prinssi otettiin kuninkaalliseksi sikopaimeneksi. Hän sai huonon pienen kamarin alhaalla sikolätin luona, ja siellä hänen täytyi olla. Mutta koko päivän hän istui ja teki työtä, ja kun tuli ilta, oli hän saanut valmiiksi herttaisen pienen padan, sen ympärillä oli tiukuja, ja niin pian kuin pata kiehui, helisivät ne niin kauniisti ja soittivat vanhaa nuottia: