Ah, sa rakas Augustin,
kaikki on pois, pois, pois!
Tattari.
Usein, kun ukonilman jälkeen astuu pellon ohitse, jossa kasvaa tattaria, näkee, että se on palanut aivan mustaksi. Näyttää siltä kuin tulenliekki olisi käynyt sen yli ja talonpoika sanoo silloin: sen se on saanut salamalta! Mutta miksi se on saanut sen? Minäpä kerron, mitä harmaavarpunen sanoi minulle ja harmaavarpunen kuuli sen vanhalta salavalta, joka kasvoi tattaripellon luona ja kasvaa vieläkin. Se on sellainen kunnianarvoisa, suuri salava, mutta ryppyinen ja vanha, se on keskeltä haljennut ja revelmästä kasvaa esiin ruohoa ja karhunvatukanköynnöksiä. Puu taipuu eteenpäin ja oksat riippuvat aivan maahan asti, ikäänkuin ne olisivat vihreitä pitkiä hiuksia.
Kaikilla vainioilla yltympäri kasvoi viljaa, sekä ruista, ohraa että kauraa, niin, tuota kaunista kauraa, joka kypsänä ollessaan näyttää siltä, kuin koko joukko pieniä keltaisia kanarilintuja istuisi samalla oksalla. Vilja kasvoi rehevänä ja kuta painavampaa se oli, sitä syvemmä se kumartui hurskaassa nöyryydessä.
Mutta siellä oli myöskin tattaripelto ja tuo pelto oli aivan vanhan salavan edessä. Tattari ei ensinkään kumartunut niinkuin muu vilja, se nosti päätään ylpeänä ja kankeana.
— Minä olen aivan yhtä rehevä kuin tähkä, sanoi se, — minä olen sitäpaitsi paljon kauniimpi. Kukkani ovat kauniit kuin omenapuun kukat, ilokseen katselee minua ja omaisiani. Tunnetko mitään muhkeampaa kuin me, sinä vanha salava?
Ja salava nyökkäsi päätään ikäänkuin sanoakseen: kyllä minä tunnen! Mutta tattari oikaisi itseään pelkkää ylpeyttään ja sanoi: tuo tyhmä puu, se on niin vanha, että sen vatsassa kasvaa ruohoa!
Nyt nousi hirveä ilma. Kaikki kedon kukkaset käärivät kokoon lehtensä tai taivuttivat hienoiset päänsä, myrskyn kiitäessä niiden ylitse. Mutta tattari nosti ylpeänä päätään.
— Taivuta pääsi niinkuin me! sanoivat kukkaset.
— Sitä minun ei ensinkään tarvitse tehdä! sanoi tattari.