Kas, kaiken tämän kertoi muuan Jumalan enkeli kantaessaan kuollutta lasta pois taivaaseen, ja lapsi kuuli sen ikäänkuin unessa. Ja he kiitivät yli niiden paikkojen kodissa, missä pienokainen oli leikkinyt ja he lensivät läpi puutarhojen, joissa oli kauniita kukkia.
— Mitkä me nyt otamme ja istutamme taivaaseen? kysyi enkeli.
Ja siellä oli solakka, suloinen ruusupuu, mutta paha käsi oli taittanut rungon, niin että kaikki oksat, täynnä suuria puolipuhjenneita nuppuja, riippuivat lakastuneina yltympäri.
— Puu-raukka! sanoi lapsi, — ota se, jotta se voisi kukoistaa Jumalan luona!
Ja enkeli otti sen, mutta suuteli lasta sen sanojen tähden, ja pienokainen avasi puoleksi silmänsä. He poimivat reheviä loistokukkia, mutta ottivat myöskin halveksittuja päivänkakkaroita ja villejä orvokkeja.
— Nyt meillä on kukkia! sanoi lapsi ja enkeli nyökkäsi, mutta he eivät vielä lentäneet ylös Jumalan luo. Oli yö, oli aivan hiljaista, he pysähtyivät suureen kaupunkiin, he liitelivät eräällä kapeimmista kaduista, missä oli kokonaisia läjiä olkia, tuhkaa ja romua. Siellä oli ollut muuttopäivä, siellä oli lautasten palasia, kipsikappaleita, rääsyjä ja vanhoja hatunkoppia, kaikkinaista, mikä näytti hyvinkin roskaiselta.
Ja enkeli viittasi keskellä sekamelskaa alas muutamaan kukkaruukun sirpaleeseen ja maakimpaleeseen, joka oli pudonnut ruukusta ja jota erään suuren kuihtuneen kedonkukkasen juuret pitivät koossa, kukkasen, joka ei kelvannut mihinkään ja joka sentähden oli viskattu kadulle.
— Sen me otamme mukaan! sanoi enkeli. — Minäpä kerron sinulle meidän lentäessämme!
Ja sitten he lensivät ja enkeli kertoi:
— Tuolla alhaalla, sillä kapealla kadulla, matalassa kellarissa asui köyhä sairas poika. Aivan pienestä asti oli hän aina ollut vuoteen omana. Kun hän oli kaikkein terveimmillään, saattoi hän kainalosauvojen avulla kulkea edestakaisin pienen huoneen mitan, siinä kaikki. Muutamina päivinä kesällä lankesivat auringonsäteet puolen tunnin ajan kellarin eteiseen, ja kun sitten pieni poika istui siinä, antaen lämpöisen auringon paistaa itseensä ja näki punaisen veren hentojen sormiensa läpi, joita hän piti ylhäällä kasvojensa edessä, niin sanottiin: niin, tänään hän on ollut ulkona! Hän tunsi metsän sen ihanassa kevätvihannassa vain siitä, että naapurin poika toi hänelle ensimäisen pyökinoksan ja sitä hän piteli päänsä päällä ja uneksi silloin olevansa pyökkien alla, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Eräänä kevätpäivänä toi naapurin poika hänelle myöskin kedonkukkia, ja näiden joukossa oli sattumalta yksi, jolla oli juuri ja sentähden se istutettiin kukkaruukkuun ja asetettiin ikkunaan aivan vuoteen luo. Ja kukkanen oli istutettu onnea antavin käsin, se kasvoi, teki uusia vesoja ja kukki joka vuosi. Siitä tuli sairaan pojan kaunein puutarha, hänen pieni aarteensa tässä maailmassa. Hän kasteli ja hoiti sitä ja piti huolta, että se sai joka auringonsäteen, viimeiseen asti, joka liukui alas matalasta ikkunasta. Ja kukka kasvoi kiinni hänen uniinsakin, sillä häntä varten se kukoisti, levitti tuoksuaan ja ilahutti silmää. Sitä kohti kääntyi hän kuolemassa, kun Jumala häntä kutsui. — Vuoden on hän nyt ollut Jumalan luona, vuoden on kukkanen seisonut unohdettuna ikkunassa ja kuihtunut ja sentähden se on muutossa viskattu rikkaromun mukana kadulle. Ja se on se kukka, köyhä, kuihtunut kukka, jonka me olemme ottaneet mukaan vihkoon, sillä se kukka on tuottanut iloa enemmän kuin komein kukka kuningattaren puutarhassa.