— Mutta mistä sinä tiedät kaiken tämän? kysyi lapsi, jota enkeli kantoi ylös taivasta kohti.
— Minä tiedän sen! sanoi Enkeli. — Olinhan minä itse tuo sairas pieni poika, joka kulki kainalosauvojen varassa. Kyllä minä kukkani tunnen!
Ja lapsi avasi kokonaan silmänsä ja katseli enkelin kauniisiin, iloisiin kasvoihin ja samassa silmänräpäyksessä olivat he Jumalan taivaassa, missä vallitsee ilo ja autuus. Ja Jumala painoi kuolleen lapsen sydämelleen ja silloin se sai siivet niinkuin toinenkin enkeli ja lensi käsikkäin hänen kanssaan. Ja Jumala painoi kaikki kukkaset sydämelleen, mutta köyhää, kuihtunutta kedonkukkaa hän suuteli ja se sai äänen ja lauloi kaikkien enkeleiden kanssa, jotka liitelivät Jumalan ympärillä, muutamat aivan likellä, toiset ulkopuolella näitä, suurissa piireissä, yhä kauemma, pois äärettömyyteen, mutta kaikki yhtä onnellisina. Ja kaikki he lauloivat, suuret ja pienet, tuo hyvä, hurskas lapsi ja köyhä kedonkukka, joka oli maannut kuihtuneena, viskattuna rikkojen joukkoon, muuttopäivän romun sekaan ahtaalla, pimeällä kadulla.
Satakieli.
Kiinassa, senhän sinä kyllä tiedät, on keisari kiinalainen ja kaikki, jotka hänellä on ympärillään, ovat kiinalaisia. Siitä on nyt monta vuotta, mutta juuri sentähden kannattaa kuulla tarinan, ennenkuin sen unohtaa. Keisarin linna oli komein maailmassa, kauttaaltaan hienosta posliinista, niin kallisarvoisesta, mutta niin hauraasta, niin arasta, että oikein täytyi varoa sitä koskettamasta. Puutarhassa näki mitä ihmeellisimpiä kukkia ja kaikkein komeimpiin oli köytetty hopeakelloja, jotka soivat, jotta ei mentäisi niiden ohi huomaamatta kukkaa. Niin, kaikki oli niin tarkkaan laskettua keisarin puutarhassa ja se ulottui niin kauas, ettei edes puutarhurikaan tietänyt, mihin se loppui. Jos jatkoi kävelemistä, tuli mitä kauneimpaan metsään, jossa oli korkeita puita ja syviä järviä. Metsä ulottui aivan alas mereen, joka oli sininen ja syvä. Suuret laivat saattoivat purjehtia aivan oksien alle ja näissä asui satakieli, joka lauloi niin ihanasti, että köyhä kalastajakin, jolla oli niin paljon muuta tekemistä, pysähtyi ja kuunteli, kun hän yöllä oli ulkona kokemassa kalaverkkoja ja silloin kuuli satakielen. Herra Jumala, kuinka se on kaunista! sanoi hän, mutta sitten hänen täytyi hoitaa askareitaan ja hän unohti linnun. Mutta seuraavana yönä, kun se taas lauloi ja kalastaja tuli sinne ulos, sanoi hän saman: Herra Jumala, kuinka se sentään on kaunista!
Kaikista maailman maista saapui matkustajia keisarin kaupunkiin ja he ihailivat sitä, linnaa ja puutarhaa, mutta kun he saivat kuulla satakielen, sanoivat he kaikki: se on sentään paras.
Ja matkustajat kertoivat siitä, kun he tulivat kotiin, ja oppineet kirjoittivat monta kirjaa kaupungista, linnasta ja puutarhasta, mutta satakieltä he eivät unohtaneet, se asetettiin kaikkein ylimmä. Ja ne, jotka osasivat runoilla, kirjoittivat mitä kauneimpia runoja, kaikki tyyni satakielestä metsässä syvän järven rannalla.
Nuo kirjat kiersivät ympäri maailmaa ja muutamat joutuivat sitten vihdoin keisarin luo. Hän istui kultatuolissaan, luki ja luki, joka hetki nyökkäsi hän päätään, sillä häntä huvitti kuulla noita komeita kuvauksia kaupungista, linnasta ja puutarhasta. "Mutta satakieli on kuitenkin kaikkein paras!" kirjoitettiin siinä.
— Mitä kummaa! sanoi keisari. — Satakieli! Sitähän en ensinkään tunne. Onko täällä sellainen lintu keisarikunnassani, päälle päätteeksi vielä puutarhassani? Sitä en ole koskaan kuullut. Sellainen asia täytyy lukea!
Ja sitten hän kutsui kavaljeerinsa, joka oli niin ylhäinen, että kun joku, joka oli alhaisempi häntä, uskalsi puhua hänelle tai kysyä jotakin, niin ei hän vastannut muuta kuin: P! Ja se ei merkitse mitään.