Puutarhassa olivat kaikki omenapuut puhjenneet kukkaan, ne olivat sellaisella kiireellä hankkineet kukkansa etteivät vielä olleet ehtineet vihreitä lehtiäkään saada, kaikki ankanpoikaset olivat pihamaalla kävelyllä ja kissa oli myöskin. Se oikein nuolemalla nuoli päiväpaistetta, nuoli sitä omasta käpälästään; ja kun loi silmänsä maahan, näki viljat ihanan vihreinä ja ilmassa visersivät ja ilakoivat kaikki pienet lintuset, ikäänkuin olisi ollut suuri juhla, ja oikeastaanhan olikin juhla, sillä oli sunnuntai. Kellot soivat ja parhaissa vaatteissaan kulkivat ihmiset kirkkoon. He näyttivät niin iloisilta; niin, koko luomakunta näytti henkivän iloa ja onnea; se päivä oli totisesti niin lämmin ja suloinen, että syystä saattoi sanoa: "Jumala on sentään äärettömän hyvä meille ihmisille!"
Mutta kirkossa seisoi pappi saarnastuolissa ja puhui kovia vihan sanoja; hän sanoi ihmisiä niin jumalattomiksi, että Jumalan täytyy rangaista heitä ja että pahat kuoltuaan joutuvat alas helvettiin, jossa he ikuisesti palavat, ja hän sanoi ettei heidän matonsa kuole eikä heidän tulensa ikinä sammu; eivät he saa lepoa eikä rauhaa. Kauheaa sitä oli kuunnella, ja hän sen vakuuttamalla vakuutti; hän kuvasi helvetin löyhkääväksi luolaksi, johon kaikki maailman saasta valuu, siellä ei ole mitään muuta vetoa kuin kuuman tulikiviliekin läähätys, ei ole pohjaa jalkojen alla, vaan ihmiset vaipuvat vaipumistaan ikuiseen äärettömyyteen. Kauheaa oli kuulla papin sanoja, mutta hän puhui sydämensä pohjasta ja kirkkoväki oli kauhistuksissaan.
Mutta ulkona lauloivat pienet linnut niin iloisesti ja aurinko paistoi niin lämpöisesti, joka pieni kukkanen näytti sanovan: Jumala on sentään niin äärettömän hyvä meille kaikille. Niin, ulkona ei ensinkään ollut sellaista kuin pappi saarnasi.
Illalla maata pannessa näki pappi vaimonsa istuvan ääneti, mietteissään.
"Mikä sinun on?" sanoi hän. "Niin, mikä minun on", sanoi vaimo, "minä tunnen, etten oikein voi koota ajatuksiani, etten oikein saa sinun sanojasi selviämään. Sinä sanoit että on niin paljon jumalattomia ja että he ikuisesti palavat; ikuisesti! oi kuinka kauvan! — Minä olen vain syntinen ihminen, mutta ei minulla olisi sydäntä antaa suurimmankaan syntisen palaa ikuisessa tulessa. Kuinka sitte Jumala voisi antaa sen tapahtua, hän joka on niin äärettömän hyvä ja joka tietää mikä paha tulee sisältä, mikä ulkoa. Ei, minä en saata sitä uskoa, vaikka sinä sen sanot."
* * * * *
Oli syksy, lehti varisi puusta; vakava, ankara pappi istui kuolevan vuoteen ääressä, hurskas uskovainen oli ummistanut silmänsä; se oli papin vaimo.
"Jos joku löytää rauhan haudassa ja armon Jumalan edessä, niin sinä!" sanoi pappi, ja hän liitti hänen kätensä ristiin ja luki vainajalle virren.
Ja hän vietiin hautaan; kaksi raskasta kyyneltä vieri alas vakavan miehen poskia; ja pappilassa oli tyhjää ja hiljaista, päiväpaiste oli sieltä sammunut, vaimo oli mennyt pois.
Oli yö, kylmä tuuli puhalsi papin pään päällä, hän avasi silmänsä ja luuli kuun paistavan huoneeseensa, mutta ei se ollut kuun valoa; aave seisoi hänen vuoteensa ääressä; hän näki vaimovainajansa haamun, hän katseli häneen niin kummallisen suruissaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa jotakin.