Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia. Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta, puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan; kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli! onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"
Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, kaupustelija ja hanhipaimen nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi kuin tämä tarina.
RUOKAKAUPPIAAN TONTTU.
Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään; oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä; ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja siellä oppii paljon.
Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli puhujan lahjat! — ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.
"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."
"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja! minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."
Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.
Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat, meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat toistensa suusta.
Ja tonttu antoi puheneuvot pytylle, jossa vanhoja sanomalehtiä säilytettiin.