"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän aateliudesta.
"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi! silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen, aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan hengen mukaan — ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen — on kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo, kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä. 'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' — ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten 'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku porvarillinen on käynyt siellä — silloin on aateli mädäntynyt ja muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti. Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja jättää hänet ivan esineeksi."
Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli valmistuikin sen aikana.
Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä ollut päässyt alkuun.
Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.
Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.
"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani, täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin, joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille pillisoolon.
Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.
Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista, mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" — ja samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi — ei sentään saliin, sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni asettua pöytään heidän joukkoonsa.
Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.