Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat riippuivat maahan saakka — se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat, muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. — Pieni polku joka johti kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.
Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja, täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut kultauksella… niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui paroni itse.
Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar, joista koko suku polveutui.
"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne olleet niinkuin pappa ja mamma!"
Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.
Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia; "kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.
He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.
"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty. "Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo vanhasta puusta…!"
Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta, hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren esivanhemmat.
"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan. Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana. Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja vanha herra luki ääneen raamattua."