"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin — hän oli sinne liian halpa! — vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua; ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat, suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin. Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä, sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui? Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme, mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä, kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat — talossa oli nimittäin lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!" sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä, pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

* * * * *

Ja nyt oli sata vuotta kulunut.