Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa. Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.
Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt, mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä jonkun täysikasvuisen.
Me katselemme sitä ylhäältä päin ja — ylhäältä päin katsoen — voimme sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.
Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita lesken karvariliikkeessä.
"KAIKKI PAIKOILLEEN!"
Siitä on yli sata vuotta!
Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.
Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa, piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.
"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:
"Rikas lintu touhuten tulee!" — Jumala ties kuinka rikas hän itse asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja riensi tytön avuksi.