"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja sopii minulle erinomaisesti!"
Poissa oli sekin.
"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä, "mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista kauvimmaksi!"
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon, jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen muisti.
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi se.
Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää enempää kuin kuollakaan.
"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen, joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"
Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.
Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan ikkunaruutuun.
"Mikä vihriä tuolla ikkunan luona pilkoittaa? Se liikkuu tuulessa!"