Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui. Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli kuolleena, paleltuneena — piilipuun alla.
VIISI HERNETTÄ.
Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. — Aurinko paistoi ulkopuolella ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla, päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin tehdä siellä palossa istuessaan.
"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen aavistus!"
Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan niillä lupa sanoa niin.
Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten hernepalkojen kanssa. — "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja jäivät odottamaan avaamista.
"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."
"Tulkoon mitä tulee!" sanoi suurin.
"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin menemään.
"Nyt minä lennän maailmalle! ota kiinni jos saat!" ja sentiensä se meni.