Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan; ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi hänelle käsivartensa — sanottiin että he olivat kihloissa.

Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin, hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo — oi, piilipuun alle!

He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa — täytyihän sille raivata tietä — saattoi hän sentään astella eteenpäin, reppu selässä, sauvansa varassa.

Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa; tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne. Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.

Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut enään voinut kärsiä sitä — hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet, kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki siellä kuolivat sukupuuttoon; — mutta ei hän kenellekään ilmaissut kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru, syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet, sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla — niin, tunsivathan he hänet!

Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha, mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan, päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja huusi: "tervetuloa!"

Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.

"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on asiasta tullut tosi — me olemme kihloissa!"

Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää, ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne, "piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen polttaville poskilleen ja — siihen hän heräsi. Hän istui vanhan piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.

"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. — Jumala, anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui, hän näki unta.