Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella, hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.
Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi, olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. —
Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien puiden keskellä — ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan asui alakuloisuus, mutta ei tuska.
Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas, särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta pilvet ikäänkuin saavat alkunsa — sateenkaari lepattelee kuni irtonaisena nauhana sen päällä — siellä ajatteli hän Kjögen vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.
Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta — ja niin hän jatkoi matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan; kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän lämpöisessä auringonpaisteessa — ja niin lausui hän jäähyväiset pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen välillä, oli niinkuin olla pitikin.
Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.
Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. — Hänen yllään oli sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, — ja hän ajatteli Kjögen kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten taakse.
Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa; kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen arvoinen. — Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja täällä — niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.
Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä, koko hänen nimensä.
Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.