Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli suuri tapaus.

Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua; lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet kanssaan kotiin.

Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä, pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä, metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku oli! — ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo, ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan kaiherrus. — Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle, mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.

Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin, niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet, täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!

Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.

"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat he kovan huudon — he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.

"Me saamme selkäämme porsaan tähden!" sanoi Kirsti.

"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan juurelle ja nukkuivat.

Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle, kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan — ja sitte sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi hän, ne olivat onnenpähkinöitä.

Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.