Satuja ja tarinoita IV

by H. C. Andersen

Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni — sellainen tietoisuus hänellä oli.

Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke, hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna vastaan.

Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!" sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy tehdä hyödyllistäkin työtä!"

Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.

Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti; kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta, lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta — kuuluivathan ne asiat heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello puhui politiikkaa — tiki — taki: se tiesi asiain kulun mutta se väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät — ja sitte saattoikin teatteri alkaa.

Kaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin, paukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin tyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille, vaan ainoastaan kihlaamattomille. "Minä läjähtelen kaikille!" sanoi paukkupiiska. "Jossakin sitä täytyy olla!" arveli sylkilaatikko; ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei ollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät käänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin yhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat kaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli liian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke joutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas joutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin jonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että asianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa, jahka se aika nyt tulee.

Tämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko teevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi. Eihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli — ja jokainen ajatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan ajatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli testamenttia ja hautajaisia — ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin kuin odotetaan. — Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan — ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat ympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi taalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle se pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet joutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä uusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä, sentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä kaltainen; onhan sitä siinäkin alkua — ja siihen me lopetamme.

IB JA PIKKU KIRSTI.

Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli — ja on vieläkin — pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta, sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen, kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" — se kuluttaa sen minkä se tuottaakin. — Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti, ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.

Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa, veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin, Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti, tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.