"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin neitsyestä."
"En ikinä! siihen olen liian vanha!" sanoi vanhempi.
"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä täytyy sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"
"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään neitsyttä."
"Minut saavat mieluummin kiskoa sytykkeiksi", sanoi vanha neitsyt.
Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä he saivat kantaa.
"Neit —!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit —!" ja he olivat jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi; ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla missään tekemisissä käsijuntan kanssa.
VALTAMEREM ÄÄRELLÄ.
Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan. Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta, jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut, revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää; kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" — ja totuuden sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen, tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa. Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso; kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje; tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta asti, jossa pojanpoika oli — Jumalan turvissa. — Ja he itkivät ja nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen sanat: — "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen ympärilleen. — Uni oli lopussa — pimeää lumimajassa, mutta raamattu oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan "valtameren äärelläkin!"