"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville, mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.
"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston, taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti täydellisyyttä; katsele surun tähteä — siinä on enkelin siivet, ne kantavat meitä pois täältä."
KAKSI NEITSYTTÄ.
Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä, puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.
Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä neitsytnimitystä.
Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme "emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin" kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".
"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."
"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut ristitään uudelleen."
"Mieluummin minä annan panna poikki molemmat käsivarteni!" sanoi vanhempi.
Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.