"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"
"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"
"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen helmeä noutamaan!"
"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman, toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on, lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä rikkaudesta."
Ja käsi kädessä liitelivät he sinne missä haltiatar sillä hetkellä asui.
Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.
Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat, niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.
Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina, suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma. Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.
Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää, punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka vuosivat verta.
"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"