Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti; mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.
Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet karkuun.
Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän "kaikista parhaiten tarvitsi"; — hän pani sen oven ja ovipielen väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.
"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"
Ja talvi tuli ja uusi vuosi tuli.
Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä. Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.
Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti hänelle. Sitte he erosivat.
Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.
Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia ne vaan olivat kun olivatkin.
Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat, jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun; tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.